Minä olen huolissani! Ihan mielettömän huolestunut, niin huolestunut että mahaa särkee ja otsassa tykyttää.
Huoli, se isoin ja mahtavin, josta ollaan luettu ja lievänä sitä kuumeisen lapsen vieressä jo koettukin. Huoli omasta lapsesta, joka on sairastunut ja jota ei burana tai kuuma mehu tällä kertaa paranna. Tunne on kuristava ja ahdistava. Se tunkee ajatuksiin jatkuvalla syötöllä ja uneenkin se vaikuttaa. Näen unia ruuista. Viimekin yönä lihapullista.
Tunne huolesta tulee esiin vaikkei tarkoittaisikaan, saati ajattelisi. Valokuvasta nauravasta tytöstä, punaisista poskista, vinosta piposta, siitä onnesta siellä ponin selässä. Itku ja kyyneleet
valtaavat silmät jatkuvasti. Vaikka kuinka purisin huultani ja hymyilisin.
Meillä on sairastuttu syömishäiriöön. Herätys diagnoosiin: vakava keskivaikea aliravitsemus - tila. Ei anoreksiaan eikä bulimiaan, ei niin tunnettuihin hirviöihin mutta samaan aiheeseen.
Ruoka. Näläntunne ja pahoinvointi.
Pieni keho muuttuu ja kasvaa, vauhdilla, hillittömällä vauhdilla juuri nyt ja johon raaka-aineita rakentamiseen tarvittaisiin. Mutta kun niitä ei tuossa hennossa kehossa ole, eikä ole pitkään aikaan ollutkaan. Kun näläntunnekin on jo kadonnut, milloin niin on päässyt käymään? Pikkuhiljaa, piilossa, hiipien.
Nälkä. Ruoka. Syöminen. Miten sen voi unohtaa?
Uupunut lapsi, joka nukkuu ja lepää, valkoinen kuin lakana siellä sängyssä käpertyneenä. Nyt syödään ja juodaan, näläntunnetta ja kehoa herättäen. Yhdessä, pienin askelin ja kevyin ottein.
Tässä maailmassa ei kiirettä enään tunneta.
