"Äiti, ne on varmaan iskällä" on yksi yleisimmista lauseista meidän arjessa. Meillä on jatkuvalla syötöllä asioita väärässä kodissa. Tai me ainakin luullaan että ne on, vaikkei ne sitten loppujen lopuksi olisikaan.
Puhelimien laturit on kummallisia vehkeitä. Ne vaan yksinkertaisesti haihtuu savuna ilmaan vaikkei kukaan ole niihin koskenut?! Sukkia meillä on valehtelematta sellainen jättikori täynnä ja jaksan ihmetellä mihin niistä se toinen pari aina joutuu? Eikai kukaan yhtä sukkaa käytä? Eri pareja kylläkin, huomasin kauhukseni yhtenä päivänä.
Harrastusvälineitä haetaan sen mukaan missä viimeksi harrastettu, vaikka onneksi meillä on kahden auton autotalli, ilman autoja tosin, mutta täynnä erilaisia harrastevälineitä. Se on tavallaan jaettuna kolmen kodin välille josta sitten viedään ja tuodaan tarpeen mukaan, kuten raikkaita jääkiekkovarusteita tai hiihtoon liittyviä erimuotoisia/kokoisia välineitä.
Hyvä esimerkki tässä taannoin. Nuorin poika mietti ja pähkäili, pyöri ja hääräsi ympäri taloa. Sen puhelin oli hukassa. Kuulemma. Aikansa pähkäiltyään se tuli siihen lopputulokseen että puhelin oli jäänyt iskän luo.
Seuraavana päivänä kun se meni sitten isälleen, ihmettelin kun poika ei vastaa taaskaan puhelimeen. Kävi ilmi ettei se puhelin ollutkaan iskällä vaan kuitenkin varmasti meillä. Käännettyäni kaikki paikat tulin lopputulokseen ettei se nyt vaan meilläkään ollut. Se oli siis ihan oikeasti hukkunut.
Kouluuun viestiä ja seuraavalla viikolla puhelin löytyikin koulun metsästä. Rehtorilta tuli ystävällinen puhelu jossa ihmeteltiin miksei arvokkaan puhelimen kadottamisesta tullut aikaisemmin viestiä kouluun.
Poikani ilmaisi asian minusta hienosti, kun otin asian kotona esille: no koska meillä on se kahden kodin syndrooma!
ps. 100 metrin välimatka kodin A ja B:n välillä on luojan lykky!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti