Viime yönä tapahtui erikoinen tapaaminen.
Heräsin aamuyöstä ja nousin käydäkseni vessassa. Eteisen matolla oli siirrettynä kissan lautanen, jonka päällä pötkötti vaaleanharmaa pötkylä.
Kävellessäni puoliunessa ja puolipimeydessä tuon lautasen ohitse ja istuessani vessaan, ohitin haparoivan ajatukseni tuosta liikkumattomasta pötköstä.
Yhtäkkiä pieni pikisilmäinen hiirulainen kurkkasi vessan oven raosta ja katsoi minua suoraan silmiin. Siinä me katsoimme toisiamme, hiiri isoa minua vessassa ja minä tuota pikkuruista otusta. Siinä samassa ymmärsin tuon lautasella olleen harmaan pötkön ja pikisilmäisen hiirulaisen yhteyden.
Kissa oli tuonut itselleen aterian, asetellut sen omalle lautaselleen. Pieni herkkupala oli taas herännyt tainnoksestaan ja ihmetellyt kuinka se oli lautasellut eksynyt. Ehdin ajatella tuon pienen puolesta, että juoksisi nyt henkensä edestä. Piiloon, piiloon jonnekin pois tuolta meidän äänettömältä ja jääkylmältä saalistajalta.
Ja niin se kipittikin, ehkä henkensä edestä jonnekin suojaan. Niin hyvään suojaan että etsinnöistä huolimatta, en löytänyt sitä kuten ei löytänyt kissakaan. Ainakaan vielä.
Saalistajan harhauttamiseksi annoin tuolle tyytyväisyyttään kehräävälle kissalle huippuaterian keskellä yötä, jotta se unohtaisi tuon - joko courmet annoksensa tai leikkikaverinsa, kumpaan tarkoitukseen se olikin tuon söpön hiirun kotiin tuonut.
Aamulla mietin, olinko nähnyt kenties jonkun metaforisen unen vai oliko kohtaaminen oikeasti tapahtunut.
Kyllä kohtaaminen tapahtui, minun ja hiiren - oikeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti