Ilmaa
Eronnut. Jälleen.
Olo on petturin. Sydämettömän jättäjän.
Ensimmäinen oikea ero murskasi minun sydämeni. Heitti sen tuhansiksi sirpaleiksi ympärilleni. Yllättäen, äkkiarvaamatta. Kohtuuttomalla voimalla ravistellen kaikkea minussa. Minua ja elämääni. Lapsiani ja turvaa. Jotain kiinteää. Perhettäni.
Nyt tilanne on toisinpäin. Minä olen se joka on aiheuttanut suuren surun, ahdistuksen, vihan, ikävän ja rikkonut toisen sydämen. Omastani jälleen palan, huomaan myös. Minä rikoin sen toiselle tärkeän.
Minä en pysty olemaan tuntematta kipua toisen puolesta. En pysty ajattelemaan kylmästi syitä ja olemaan voimakkaana oman valintani takana. Tai voin, ajoittain. Ajan kuluessa, enemmän. Kuitenkin jokin pitää otteessaan, tiedän, että huono omatunto toiselle aiheutetusta surusta ja vihasta. Minä olen aiheuttanut suuren pettymyksen.
Minun on vaikea olla vihattu. On inhottavaa olla, niin kuin minua ei enää olisikaan. Ilmaa. Vaikka se olisikin toisen valinta tai jotenkin oikeutettua. Minun valintani ei ollut pettäjän, vaan totuuden.
Minä en enää rakastanut tarpeeksi. Olin antanut jo kaiken. Olin tyhjä, pettynyt, väsynyt ja muuttunutkin. En nähnyt enää eteenpäin. En suunnitellut enkä haaveillut.
Minä siis aloitin alusta - taas. Taidan olla täysin hullu. Lähdin pois ihmisen luota, joka ei varmasti olisi koskaan tehnyt minulle oikeasti pahaa. Oli minulle aito tuki ja turva. Luotettava ja huolehtiva. Kaikkien pitämä.
Kuitenkin juuri minulle väärä. Minun sisintäni liiaksi kuluttava ja vaativa.
Ystävä sanoi tekoani rohkeaksi. Pelottomaksi. Oikeudenmukaiseksi. Tunnistan asian jo uudella levottomuudella, pärjäämisellä yksin, peloilla, näiden kaikenlaisten huolien keskellä. Mutta rohkeana, kai kyllä.
Mitä jos minä en olekaan oikeutettu aitoon rakastamiseen? Vaikka olenkin rakastanut ja rakastan, sen voima pelottaa yhä. Minä toivoisin jo vahvuuden, olon varmasta. Tunteen pysyvästä.
Minä en haluaisi rikkoa itseäni enää enempää. Enkä muitakaan. Miten sen nyt sanoisi; nyt saisi kaikilla olla rauha ja hyvä mieli tästä eteenpäin.
Yritän hokea itselleni rakkaan läheisen sanoja: hiljaa hyvä tulee.
