Meillä asuu teini. Tyttö, jonka luontaisesti aamuisin heräävä huonotuulisuus on puhjennut potenssiin kymmenen.
Nuori kaunotar, varsa pitkine käsineen ja jalkoineen. Todella hyväntuulinen lauleskelija, nykyään kuitenkin useimmiten ärsyttävän huonotuulinen valittaja.
"Missä mun avaimet on, miksi sä et ole pessyt mun pyykkejä, en syö tota, sä olet niin ärsyttävä, miksi sä valitat koko ajan, mä en jaksa kuunnella - koko maailman ja varsinkin minun "kiusaama". Äänensävykin välillä puistattava.
Minä olen Äiti, jonka ainoa tehtävä on pelkästään luotu olemaan teiniä vastaan - jotakuinkin kaikessa. Minut on vain ja ainoastaan tarkoitettu sotkemaan, komentamaan ja kiusaamaan häntä ylemmältä taholta jatkuvasti ja täyspäiväisesti. Hänen mielestään tietenkin.
Väittelyä ja väkinää tuntuu tulevan loputtomasti. Kaikesta.
Toisaalta voimakas tulo lähelle näkyy päivän aikana myös useina tekstareina, jatkuvassa kontaktoinnissa, halussa olla äidin kanssa, huokuu jopa välillä mustasukkaisuutena minun ajastani.
Hirvittävän ristiriitaista minun mielestäni, ainakin minulle äitinä. Olla rakastava ja pehmeä äiti, kun kaikki on kuitenkin väärin. Joko juusto tai tomaatti leivällä tai koko leipä. Salaatista puhumattakaan.
Kuinka minä voin ymmärtää, kun ei toisen mukaan kuitenkaan ymmärrä. No, ymmärränhän minä sisälläni mutta yritä siinä sitten olla kehuva ja auttavainen. Hammasta ja kieltäni purren, sopeudun olemaan ajoittain pehmeämpi ja kivempi, vaikka välillä toivoisin roivaavani koko tyypin edestäni niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Vaikka vaihto-oppilaaksi, nopeasti jo ennen aikojaan ;o) keulikoon siellä sitten "äidilleen" (jota ei siis kuitenkaan tekisi)
Meillä veljet ovat olleet kohta kaksi viikkoa isänsä kanssa matkoilla maailman toisella puolella ja me, äiti ja tytär olemme asustelleet kahden.
Erittäin hauskoin hetkin sekä järkyttävin hermoja raastavin väittelemisriidoin.
Ihana tytär, aivan loistava luonne ja äitikin ihan joviaali ja rento, mutta kyllä me jo odotamme poikia kotiin :o)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti