Kissa hiiri leikki

Viime yönä tapahtui erikoinen tapaaminen.

Heräsin aamuyöstä ja nousin käydäkseni vessassa. Eteisen matolla oli siirrettynä kissan lautanen, jonka päällä pötkötti vaaleanharmaa pötkylä.

Kävellessäni puoliunessa ja puolipimeydessä tuon lautasen ohitse ja istuessani vessaan, ohitin haparoivan ajatukseni tuosta liikkumattomasta pötköstä.

Yhtäkkiä pieni pikisilmäinen hiirulainen kurkkasi vessan oven raosta ja katsoi minua suoraan silmiin. Siinä me katsoimme toisiamme, hiiri isoa minua vessassa ja minä tuota pikkuruista otusta. Siinä samassa ymmärsin tuon lautasella olleen harmaan pötkön ja pikisilmäisen hiirulaisen yhteyden.

Kissa oli tuonut itselleen aterian, asetellut sen omalle lautaselleen. Pieni herkkupala oli taas herännyt tainnoksestaan ja ihmetellyt kuinka se oli lautasellut eksynyt. Ehdin ajatella tuon pienen puolesta, että juoksisi nyt henkensä edestä. Piiloon, piiloon jonnekin pois tuolta meidän äänettömältä ja jääkylmältä saalistajalta.
Ja niin se kipittikin, ehkä henkensä edestä jonnekin suojaan. Niin hyvään suojaan että etsinnöistä huolimatta, en löytänyt sitä kuten ei löytänyt kissakaan. Ainakaan vielä.

Saalistajan harhauttamiseksi annoin tuolle tyytyväisyyttään kehräävälle kissalle huippuaterian keskellä yötä, jotta se unohtaisi tuon - joko courmet annoksensa tai leikkikaverinsa, kumpaan tarkoitukseen se olikin tuon söpön hiirun kotiin tuonut.

Aamulla mietin, olinko nähnyt kenties jonkun metaforisen unen vai oliko kohtaaminen oikeasti tapahtunut.

Kyllä kohtaaminen tapahtui, minun ja hiiren - oikeasti.

Autohullu nainen

Minä olen autohullu. No, ainakin naisten mittaristolla mitattuna. Autot kääntävät pääni.

Mieliohjelmani on ehdottomasti Top Gear. Maailman coolein telkkariohjelma. Suosittelen kaikille, jopa ei autohulluille naisille.

Rakastan ajaa hyvillä autoilla. Saan voimakkaita onnellisuuden väreitä ajaessani lujaa ja sujuvasti, ylinopeutta - järjestelmällisesti jotakuinkin aina.

Harrastoiveeni ja fantasiani on saada joskus ajaa oikeasti mahtavaa urheiluautoa, Ferraria tai Lamborghinia.

Itselläni on ollut ilo ajella kaikenmoisia autoja, ensimmäisestä omasta käärmeenpesällisestä fosforin sinisestä kuplasta, ihaniin audeihin (jotka luonnollisesti eivät ole olleet ihan kokonaan omiani.. ;o) ja kaikkeen siltä väliltä.

Tällä hetkellä minulla on oma näpsäkän kökkö pikkumaasturi, joka ei juurikaan innosta minua muuten, kuin että siinä on järkevästi tilaa kaikenmoisille kimpsuille lätkäkasseista hevosteluromppeisiin, lapsiin ja koiriin. Kaikki muut viihtyvät autossani erinomaisesti paitsi koirat jotka oksentelevat silloin tällöin takapenkin filtille. Ajotavasta, tiedä häntä?

Mutta, autohulluuteni ei välttämättä riitä kunnolla autoni pakollisiin tarpeisiin.

Pidän autojen pesemisestä. Rehellisyyden nimissä, en pese autoani useinkaan, mutta kun pesen käsin, voisin samaan henkeen pestä useammankin auton, joskus niin tehneenäkin.
Tällä hetkellä toimistoni, tavaran säilytys osastoni on järkyttävässä kunnossa.

Kurainen sekä sisältä että ulkoa. Pyhästi olen luvannut jo kaksi viikkoa itselleni, siivoavani sen heinältä haisevan hiekkalaatikon.

Tänään se on menossa katsastukseen. Katsastus piti hoitaa kaksi viikkoa sitten. Huolto 8000 km sitten. Olen ajanut sillä 10 kuukaudessa 17 000 km, joka on kuulemma paljon ja josta itse en ollut mitenkään tietoinen, en ajomäärästä enkä huoltoajasta. Minulle on hienosti riittänyt bensan lisäys (aivan liian usein) sekä välttämättömyyteni toimivuus.

Se on vienyt minua, sekä läheisiäni paikasta A paikkaan B hyvin.

Häpeillen, lupaan pyhästi hoitaa luotettavaa hopearatsuani tästä edes paremmin.

Kiitos faktoista ja kaikesta avusta Kai, katsastus menee läpi, kai.

Hymynaamoja

"Vien koirat...oon jo himassa!"

"Mä sain hyvä merkinnän"

Miten pienistä sanoista voi tulla niin kevyempi ja iloisempi olo. Olin juuri väsyneenä ulvonut lapsilleni kuinka tärkeätä on keskittyä hoitamaan koulu hyvin ja oppia hoitamaan asioita itse. Jälleen kerran.

Ja sitten puhelin kilkahteli.

Minua hymyilytti ja keskityin vastaamaan tekstareihin kehuen ja ilolla. Tiedän että kehut tuntuivat myös pojista hyvältä, samoin kuin heidän viestinsä minulle.

On paljon asioita joita voisi hoitaa ystävällisemmin. Yritän jakaa läheisilleni mukavia sanoja, luonnollisesti kasvotusten mutta myös viestein. Kehua, iloita, tsempata. Söpöilläkin. Toivon että siitä tulee hyvä mieli sekä saajalle että itselleni. Itselleni ainakin tulee.

Välillä koen itse vajausta kehuista. Itsestäni, sielustani tai vaikka kampaajan jälkeen hiuksistani. Ei kai sen ole niin väliä mistä sitä kehuja saa, kunhan saa.

Toisille ihmisille on hurjan vaikeaa sanoa positiivista toisesta ihmisestä. Eivätkä he varmasti tarkoita sillä pahaa. Se ei vaan ole luontaista, syystä tai toisesta. Toiset taas suitsuttavat kaikkea.

Minulle riittää pienet jutut. Ne kivat tekstarit, hymynaamat ja sydämet. Ystävyyden aito tunne. Halaus. Se kuiskaus kuinka lapsi rakastaa, riidoista huolimatta. Ote, tiukka ja varma mieheltä.

Itse tiedän hyppääväni vaikka kuiluun läheisteni vuoksi. Ajoittain joudun estämään itseäni nousemasta barrikaadeille toisen takia. Toisinaan nousenkin.

Epätoivon keskellä pienen ihmisen kannustus: "Äiti sä olet tehnyt ihan parhaasi, kukaan ei voisi hoitaa tätä paremmin. Älä sure, kaikki sujuu vielä parhain päin."

Se riittää minulle pitkäksi aikaa.

Normi minä

Lomani oli ja meni. Kesä jatkuu, luonnollisesti ja epäreilusti kun palasin takaisin toimistoon.

Olen kyynisyyden ilmentymä. Tänä päivänä, eilen ja ehkä vielä huomenna. Positiivisuus on karussa, jossain mielen syövereissä. Päätä särkee pelkästä negatiivisuudesta.

Itsetutkiskelussani en ole päässyt vielä täydelliseen tietouteen syystä tai syistä.
Olen tylsistynyt, kyyninen ja vailla toivon häivää. Lakoninen ilmeenikin tuijotti peilistä, enkä välittänyt.

Edes tööttäily mitä typerimmältä kuskilta aamulla ei saanut minua heräämään, nauramaan tai raivoamaan. Olen kypsä. Kaikkeen.

Päätin olla kypsä pari päivää, antaa itselleni luvan ja armon olla ja mököttää. Siltähän minusta tuntuu. Armottomalta.

Työt on syvältä, lapset kiukuttelee, kaverit on ärsyttäviä ja oma naamakin on väsyttävä.

Minun nuoriso toteaisi olostani. Mitä se angstaa?

Minusta välillä kuuluukin angstata. Mitä ihmettä pitäisi, olla onnellinen kuin ruusunnuppu, ihana ja ihastuttava? Aina ja jatkuvastiko?

Peukutella kaikkien onnellisuuden ylirajoilla valittuja kuvia facebookissa ja lukea mitä maireampia tekstejä. Voi hanuri sentään, että ihmisten elämät on täydellisiä!

Ja ihmiset varsinkin. Sekä niiden lapset. Ja niiden eläimet. Ja niiden kaverit. Ja niiden miehet. (Vaimoista ei miehet niinkään suitsuttele turhan takia, jos suitsuttelee, ylikyynisyyteni mietti miksiköhän. Rakkaudestako?)

Minä en usko ainaiseen positiivisuuteen. Painotan sanaa ainaiseen. Olla elämänsä huipulla onnellisuuden mittaristolla koko ajan. Ainakin luoda sellaista kuvaa.

Tosin voi olla olemassa ihmisiä jotka ovatkin kaikeen tässä maailmassa niin tyytyväisiä, että heillä on hymy huulilla jatkuvasti. Aamuisin herätessä ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. He varmasti oikeasti rakastavat kaikkia ja kaikkea, aina.

Vai voiko?

No niin, olen siis jälleen tummuudessa, viikkojen positiivisuuksien jälkeen.

Ärsyyntyneenä tai ärsytettynä. Kummin vain.

Normi minä ja nyt se hymy :o)

Oikein onnellista ja aurinkoista päivää kaikille!