Jännittää.
Katson kelloa minuutin tai kahden välein. Odotan, odotan ja mietin, kumpa aika jo kulkisi eteenpäin. Yli sen kummajaisen, pelon ja pahoinvoinnin. Kouluruokailun.
Meillä on juteltu, touhuttu, levätty ja itketty. Naurettukin on jo. Niin ja syöty. kaikenlaista. Miten mielissäni sisälläni häivähteli, kun lapsi itse laittoi itselleen syötävää, välipalaa kun oli niiiin nälkä. Kuten ennen, ennen tämän kovan huolen esiintuloa.
Tutkimuksia on tehty ja kaikkea ei vielä selvitetty. Toisaalta on tullut tietoa ja terveyttä, eikä ainakaan vielä lisää sairautta.
Odottavan aika on pitkä. Minulla tuntuu kuin se olisi ikuisuus. Mutta nyt on mentävä pienin askelin, välillä peruuttaen ja tunnustellen. Pienen pään aivoituksia on pulpahdellut esiin. Miten joistain asioista on voinut tulla niin pelottavia ja karuja? Muiden pilkka, nauru tai ylenkatse on voinut heilahduttaa mieltä tummuutta päin. Pelko nolauksesta tai esillä olosta on muodustunut ahdistavaksi möykyksi sisällä, rintakehään paineeksi ja fyysiseksi pahaksi oloksi. Mahassa kiertää. Eikä ole ruokahalua - päin vastoin.
Nyt se viesti tuli: mulla on tosi paha olo,en voi syödä, teen kokeen ja pakko lähteä lepäämään ja syömään kotiin :(
Äidillä puristaa nyt rinnasta ja tulee itku. Eikö tämä lopu koskaan? eikö me päästä tästä mitenkään yli? miten?
Pieni rakas, autan kaikin keinoin, yritä ja jaksa voittaa tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti