Roskamies!

Aamulla töihin ajaessani koin tunteen, jota voisi hyvin kuvailla sanalla: pökertynyt. Olin pysähtyneenä punaisiin valoihin ja katseeni kiinnittyi roska-autoon tai oikeastaan sen vierellä huseeraavaan kirkkaankeltaiseen työhaalariin. Mieleeni pulpahti juuri lukemani artikkeli noin parikymppisen nuoren miehen haastattelusta, jossa hän oli päättänyt valmistua roskakuskiksi.
Hänen suora kommenttinsa toimittajan kysellessä syytä oli: hyvä palkka.

Olin jäänyt lukiessani miettimään tuota hyvää palkkaa, mitä se hänelle tarkoittaa ja mitä sen suuruus tarkoittaisi minulle. Minulla ei ole hajuakaan roskakuskin palkkauksesta, ei siis minkäänlaista.

Tuijottelin tuota tilannetta ajatuksissani, kun suuni loksahti auki. Tuo mies, joka siis kuljettaa meidän roskiamme ja pitää kaupunkimme siistinä, kumartui ottamaan kokonaisen pizzalaatikon kadulta, roska-auton vierestä, katsoi laatikkoon ja heitti sen takaisin maahan!

Siis heitti sen tyhjän laatikon siihen auton viereen maahan, vaikka ammottava roskakita oli hänesta metrin päässä! Hieraisin silmiäni kun kuski hyppäsi takaisin ohjaamoonsa ja huristeli tuolla valtavalla roskiksella pois.

Onneksi olin niin typertynyt tuosta kummallisesta tilanteesta, etten edes tajunnut lähteä jahtaamaan roskakuskia ympäri Helsinkiä. Mietin, että miten ihmeessä raavas mies toimi noin tökerösti ja vailla minkäänlaista järjenhiventä. Toinen vaihto-ehto voisi tietenkin olla että tuo roksakuskien palkkaus tökkii niin rajusti, että hän etsi tuosta pizzalaatikosta itselleen syömistä.

Minusta vaihto-ehto a) välinpitämättömyys taisi tässä tapauksessa kuitenkin osua oikeaan!

Turhaan menetetty

Järkyttynyt olo.

Törmäys kaupungilla vanhaan hyvään ystävään nuoruudestani. Oikeastaan kahteen. Hurrasimme ilosta ja hihkuimme jälleennäkemisen riemua.

Iloinen fiilis ei kestä kauaa, kun ymmärrän jo, että ne ikävät muistot ja kuulumiset vuosien varrelta kävivät selviksi. Taas.

Päihteiden käyttö, alkoholin ja koko coctaili huumeita vuosien ajan, jättää raa'an jäljen ihmiseen. Tai siihen, mitä ihmisestä siinä vaiheessa on jäljellä.

Se on ulkopuoliselle järkyttävää katsottavaa. Valheiden verkko, faktan ja fiktion kietoutuminen yhteen, ymmärrys normaalista on kaukana hävinneenä. Keskustelu rimpuilee raivosta itkuun sekunneissa, nyrkit pui, takauma jostain, muisto menneisyydestä sekoittuu yritykseen olla normaalina. Istua, keskustella ja jutella. Mahdotonta keskittyä.

Huuto, kiroilu, viha ja sylki syöksyy suusta ja muuttuu heti kohta kyyneleihin ja anteeksipyyntöihin. Asioista, joita ei voinut ymmärtää kun niitä ei edes ollut. Syytökset ihmisiin, niistä ensimmäisen piikin antajista auttajiin on täynnä raivoa ja samalla rakkautta. Mahdotonta pysyä ajatuksen perässä ja ymmärtää.

Toinen vanha ystävä yrittää hallita, rauhoitella ja lepytellä, kokemusta tilanteista on. Se ainoa enään, joka jaksaa yrittää ja kuunnella. Pitää seuraa, pyytää parantumaan ja jonka hermo kestää vielä, harvakseltaan, mutta vielä sentään yrittää. Muut ovat luovuttaneet jo vuosia sitten. Minäkin, huono omatunto liian ulkopuoliseksi jättäytymisestä painaa. Katseet ja sanat, menetetty ihminenkö? Kuivilla väittää, ei todellakaan. Ei sinnepäinkään. Katson auttajaa ja tunnen mieletöntä kiitollisuutta ja arvostusta. Huima ystävä.

Olo käy rankaksi, kyyneleet kirvelevät silmissä. Halaan ja rutistan, kyllä se siitä. Yritän tsempata. Olo on voimaton, vihainen ja niin surullinen. Ahdistaa. Se häivähdys ilosta ja samalla häpeästä, heijastuu niistä kauniista sinisistä silmistä. Maahan laskettu katse ja ujo silmäys suoraan silmiin, me kaverit silloin joskus. Siellä jossain se herkka ja hauska poika vielä on.

Nyt pinnalla on joku toinen, toisessa maailmassa elänyt. Pelkään että menetetty turhaan.

Hitaalla

Kuten olen todennutkin omassa profiilissani, olen ajoittain onneton. Tai ehkä onneton on väärä sana, mutta tyhjä. Väsynyt. Oloa on vaikea kuvailla mutta tuijottava on myös aika kuvaava adjektiivi olooni. Hitaalla, sanoisi ystävä.

Kamala väsy painaa yhtäkkiä päälle, eikä tosiaan pitäisi olla mistään juhlimisesta tai valvomisesta johtuvaa. Flunssasta, ehkäpä.

Tosin minun luonteeseeni kuuluu lapin mummolta varmaan osittain peritty geeni erakoitumisen pienestä enteestä. Tämä olotila saapuu siis ajoittain. Sulkeudun omaan itseeni niin, että meinaan joka kerta jäädä vähintään auton alle, saati heittää avaimet roskikseen, roskien sijaan.

Useita kertoja, olen ajellut autolla jonnekin aivan väärään paikkaan ajatuksissani. Poika kyydissä lätkämatsiin saattaa kysyä yhtäkkiä että "äiti, sä taidat olla vähän väsynyt?"

Ajatukset täyttävät pääni niin, että se jotenkin ylikuormittuu, luulen. Tällöin tekisi mieli nukkua osa asioista pois ja herätä sosiaalisena uuteen aamuun. Niin, tai oleskella muutaman viikon vaikkapa Intiassa puhumatta kenellekään muuta kuin tervehdykset, varsinkin aurigolle.

Tunnistan itsestäni tämän erakon olemassaolon heti, kun se alkaa minuun saapua. Vetäydyn, hiljennyn enkä jaksa olla sosiaalinen. Yritän pienentää elämäni kotiin, seinien sisälle - vetäen verhoja kiinni. Välillä tunnen kuinka katselen kaikkea jostain kauempaa, omaa elämääni sekä muiden. Ihmettelen muiden ihmisten yltiöpositiivisuutta, kunnes huomaan omaksi parhaakseni olla huomioimatta niitäkään. Kääriydyn miettimään, pohtimaan ja märehtimään oloani, kunnes taas havahdun ja herään.

Olen oppinut pitämään tuosta ajoittaisesta tilastani. Tunnen, että se kuuluu minuun ja pidän siitä. Olen oppinut, että sen kautta saan taas voimia innostua ja toimia. Tuo vetäytyminen ja hiljentyminen kestää muutaman päivän, sitten taas nousen kuin runojen Fenix lintu ja jaksan.

Mitä, joku kysyisi: no koko tätä maailmaa, tsunameita, itseäni, rakkaita lapsiani, läheisiäni, työtäni, kiirettäni ja ystäviäni.

Eläinten kanssa

Ratsastus on terapiaa.

Kyllä, luulen että tuon lauseen antaja on aivan oikeassa.

Eläinten kanssa puljaaminen yleensäkin antaa meille luonnosta vieraantuneille ihmisille varmasti paljon.

Meillä on poni ja koira ja me asumme kaupungissa. Keskustassa.

Me olemme siis juuri tuota kohderyhmää, joille eläimet lähinnä tuottavat allergiaa tai muuten hankaloittavat kiireisen city-ihmisen elämää.

Kumpaisenkin eläimen hankinnat ovat silti elämäni tähän astisia parhaimpia päätöksiä. Ne tuovat meidän elämäämme niin paljon lisämausteita (no tosiaan jo karvojen ja lannan muodossa) ja omaa maailmaa.
Pieni koirani, jonka elämän tärkeä luulo on olla suurikin koira, on aivan ihastuttava tuittupää ja oma luonteensa. Se on viisas, kuten koirat yleisesti ovat ja luulen aikuisten oikeasti, että se ymmärtää täysin ihmisiä tai no ainakin minua. Meidän tapoja. Riitoja ja nauruja. Itkuja ja iloja. Paukkupakkasilla tai sateella sitä ei juurikaan kiinnosta ulkoilla, kuten ei minuakaan.

Poni on myös rakas. Se hörähtää aina tervetulotoivotuksen kun astuu tallin ovesta sisään ja kertoo kuulumiset. Se on tyttäreni ystävä, kisakumppani ja hänen 99% hoidettavansa. Toivon ja anelen välillä hoitovuoroa, jotta saan itse ylpeydellä hoitaa ja hallita niin isoa eläintä. Omat ratsastukset on tällä hetkellä nyt ainakin ratsastettu ja nyt toimin ratsukon kuskina, sponsorina ja huoltajana. Touhu on mahtavaa ja oma maailmansa. Raakaa mutta toisaalta niin ajatukset vievää.

Ratsastus harrastuksena on siinä mielessä ikävää täällä pääkaupunkiseudulla, että sillä on nykyään omanlainen leimansa. Omanlainen leima perustuu kyllä totta puhuakseni oikeaan faktaan, sitä ei käy kieltäminen. Se on hirveän kallista. Oman hevosen tai ponin omistaminen imee sinulta (tai ainakin minulta) kaiken rahan, koska sen pitäminen täällä pääkaupunkiseudulla on järkyttävän hintaista.

Kisoissa on helppo ymmärtää ns. ulkopuolisten yskän lajin leimasta rikkaiden harrastuksena, ihan katsomalla lähtölistaa. Tavallinen suomalainen sukunimi ilman ulkomaalaisvivahdetta on vähemmistönä. Välillä on kuin lukisi taloussanomien osinkolistauksia, sieltä alkupäästä.

Siinä mielessä erilainen piirre kilpailutasolla lajissa on myös, että "välineiden" taso ja hinta voi vaihdella huimiakin määriä, lähinnä summia. Tuntemissani muissa lajeissa, ei esimerkiksi luistinten ero juurikaan vaikuta suoritukseesi, ainakaan näkyvästi.

Kiitos meidän sponsoreidemme tarkoittanen isovanhempia, pystyy tyttö ratsastamaan ja kilpailemaan, sinnikkäästi ja hienosti.

Ollaan päätetty että tehdään meidän omaa yhteistä juttua, kulmakarvojen kohoitteluista huolimatta :o)

Kevättäkö jo?

Ensinnäkin pitää todeta että pidän talvesta. Kyllä, hohtavista hangista ja romanttisista lumisista puista. Talven hiljaisuudesta ja jouluisista valoista.

Siis kaikesta siitä mikä liittyy ihaniin maisemiin, tunnelmallisiin hetkiin, kynttilöihin ja ensimmäisten pakkasten huuruihin.

Toiseksi totean että tuonhan pitäisi siis kestää kuukauden tai korkeintaan kaksi. Mutta nykyään tämä lumisotapainajainen kestää siis puolet vuodesta! Kuusi kuukautta jos joku ei ymmärtänyt!

Mihin hittoon se kasvihuoneilmiön aiheuttama ilmaston lämpeneminen yhtäkkiä hävisi? Siitähän jankutettiin vuosia, pelotellen tulvilla ja talvi vuodenajan hävimisellä.. no ei todellakaan hävinnyt - päinvastoin.

Nyt me värjötellään puolet vuodesta skrapaten, täristen, hermoja kiristellen. Kaikki on ihan sekaisin, ulkonaliikkuminen on oman hengen (kaatumisen tai hengitystieinfektion) varjolla mahdollista. Kerrospukeutuminen on pop, enkä todellakaan tarkoita muodikasta kevyiden toppien ja kukkais- paituleiden yhdistelmiä vaan ihan todellista kerrospukeutumista alkaen villakalsareista lopullisiin toppahousuihin.

Rahaa menee kuin roskaa, kun pitää koko perheelle ostaa järjettömät määrät oikeanlaisia tumppuja ja mitä hienoimmista villoista kehitettyjä toisia ihoja.
Pakkasta on välillä niin että naamaan sattuu ja autojen ikkunat niin jäässä että muoviset skrapat katkeilevat. Onko se nyt sitten ihmisten elämää?

Siellä etelän mailla ne samaan aikaan siemailee drinksuja, syötävän suklaan ruskeina, hymyillen ja keikistellen pikkutopeissaan, mikrosortseista puhumattakaan. Ne ovat iloisia, kauniita ja niiden ihot hehkuvat hyvinvoivina.
Täällä me vitivalkoiset, ihosuomuiset pohjoolan kansalaiset sitten suomalaisen sisun voimalla ryynätään pipot vinossa, muristen ja katsekontaktia vältellen mahdollisimman pian sisätiloihin sulamaan.

Luntakin on jatkuvasti enemmän kuin laki sallii ja tuntuu että sitä tulee aina ja heti kun hiukankin ajattelee kevättä ja niitä pikku ballerinoja. (jos joku edes muistaa mitä ne ovatkaan)

Sitten kun meillä on loma, koko kansa siirtyy hiihtokeskuksiin tärisemään. Ketään ei pysty tunnistamaan koko kasvojen peittona olevien kommandopipojen johdosta ja lapset itkee kun jäsenet niin jäässä. "Kyllä nyt hiihdetään kun hiihtolomalla jumankauta ollaan," isät keulii. Lääkäreillä on kiire hoitaa flunssaisen kansan määrää saati paleltumisvammoja.

Aamuinen uutinen vaihtaa vain ykkösuutisen paikkaa seuraavista: Junaliikenne takkuilee, Kolarisuma pääteillä, Suomalaisten alkoholin käyttö lisääntynyt.
Jep jep, miksiköhän? Joku vielä ihmettelee.

Kuten hyvä ystäväni tokaisi: No nyt on tullut väijyttyä taas pari kuukautta, pitäisiköhän kohta taas alkaa kuoriutua elämään ihmisten ilmoille!

Joten toivotaan nyt, että kaikki rukoukset ovat menneet oikealle omistajlle ja tuo lumimäärä sekä miinusasteen rupeaisivat pikkuhiljaa loppumaan.

Asfalttia ja aurinkoa kansalle!