Ikionnellinen tuli taloon!

Meillä on nykyään kaksi koiraa. "Kyllä, kaksi", totesin kaverille jonka naama venähti kun kerroin uutisen. "Ootko sä ihan tärähtänyt? Minkä takia sun piti vielä ottaa toinen koira. Eikö tossa paletissa ole jo tarpeeksi liikkuvia osia?"

No on kyllä liikkuvia osia. Mutta kerron miten siinä näin kävi.

Töissä oli jälleen tylsä päivä ja kuten aina välillä, surffailin netissä. Jostain syystä päädyin koirat.comin pentueet sivuile ja katseeni kiinnittyi puolitutun kasvattajan ilmoitukseen pienestä mustavalkoisesta pennusta. Ilmoituksessa kerrottiin kuinka pieni pentu oli myyty jo Saksaan näyttelykoiraksi, mutta alahampaan puuttumisen takia sen kauppa olikin purettu.

Järkytyin. Kuinka joku hylkäsi niin ihanan pikkuruisen olennon jonkun olemattoman hampaan takia?

Sain kasvattajan kiinni myöhemmin iltapäivällä ja kuin johdatuksesta ilmoitus oli jätetty samana päivänä. Kohtaloa, mietin ajaessani vain ja ainoastaan katsomaan pentua. Sympatian määrä oli selkeästi normaalia suurempi, koska myös toisen koirani kohtalo oli olla hiukan erilainen kuin muut. Sillä puuttui takajaloista yhdet varpaat.

Kaupat tuli kun Ikionnellinen (hänen espanjalainen nimensä) oli juuri niin ikionnellinen nähtyään meidät. Tiedän että se tunsi meidät omaksi perheekseen ensi silmäyksellä. "Sun on siis pakko saada se koira tai siis sähän taidat jo olla siellä hakemassa sitä?" sain vastauksen maailman toiselta laidalta, kun kynä kädessä allekirjoitusta varten, vielä varmastin asian talon toiselta aikuiselta. "Eihän tätä tännekkään voi jättää, näin ihanaa pikkuruista."

Nyt Ikionnellinen, jonka nimeksi annettiin Luna, on ikionnellinen meillä. Minä en aina ole yhtä onnellinen kun keräilen kakkakikkaroita mitä kummallisemmista paikoista, saati sitten talon toinen aikuinen.

Ystäväni lohkaisi hillittömästi nauraen: "Nyt mä tiedän mikä sä olet, sä olet munkan Brigette Bardon, keräilet noita eläimiä siihen malliin, kymmenen vuoden päästä niitä on jo kahdeksan."

Kyllä se nyt on tässä, ei eläimiä kiitos enään lisää.

Kriisi!

No niin, nyt se on sitten alkamassa. Nimittäin neljänkympin kriisi. Mä olenkin odottanut sitä jo alkavaksi, koska en ole mielestäni ikäkriiseillyt vielä koskaan mitään. En siis murkkuna, enkä kolmekymppisenä.

Murkkuna tsekkailin huulipyöreenä kun joku kavereista alkoi värjäämään hiuksia mustaksi ja toinen alkoi roikottaa playboy pupuja joka paikassa. Suuresti ihailema ystäväni oli puettuna vaalenapunaisiin pupuihin korvista lähtien. Tukka töttöröllä luonnollisesti.
Jollain alkoi riidat kotona kovenemaan ja joku karkailikin toisinaan. Itse hengailin vähän siellä täällä ja porukoissa mukana. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin muutaman vuoden vanhemmat kaverit joiden kanssa roikuttiin autoissa kuunnelle Led Zeppelinin ja Metallicaa vuorotellen ajellen ympyrää. Hienoimmat autot oli amerikan rautoja joita sain moottoritiellä ajellakin toisinaan.

Välillä hengailtiin rannalla metsikössä joka oli alueen nuorten valtaama leiripaikka kaikelle kielletylle varsinkin oluen juonnille ja tupakan poltolle. Siellä kai ne ensi suudelmatkin toteutettiin.

Luulen että olin suhteellisen helppo kotona, jotakuinkin tottelevainen. Tosin ei minulla jotenkin ollut tarvettakaan ruveta rettelöimään. Keskityin kai fiilisteleen muiden rankempia juttuja ja sympatioimaan muiden taistoja.

Täytyy kai ihmisen joskus kuitenkin kriiseillä ja olen havainnut itsessäni merkkejä jo jonkin aikaa.

Yhtenä päivänä pelästyin toden teolla ajatellessani että, nytkö mä siis jo elin? Mä olen aikuinen. Voi ei, mun elämä on vaan valunut mun silmien edestä. Mä en ole ehtinyt vielä tehdä mitään! Paniikki iski niin, että kyyneleet rupes valumaan kesken kauppa reissun. Piti nopee rynnätä ulos ja jättää maidot tiskiin.

Toisena päivänä heräsin samaan ajatukseen, kun joku lapsista tokas mulle jostain asiasta, jota en enään edes muista että "äiti kyllä sä taidat olla ihan kujalla näistä jutuista!" Siis mitä, enhän mä ole missään kujalla, pihalla tai autissa vaan ihan messissä nuorten jutuissa. Tai siis ainakin luulen olevani. En kai sitten ihan täydellisesti olekaan, enään.

Aikuinen. Kummallista tässä minun elämässäni on se että en minä tunne olevani vieläkään aikuinen. Minun äiti on. Minä olen lapsi. Tai siis nuori ihminen joka jo osaa joitain asioita hoitaa itse ja ottaa vastuun omasta elämästään.
Niin ja nuori aikuinen, jolla on jo kolme lasta, kaksi koiraa ja se poni vastuullaan. Hevi setti, eläintarha suorastaan, sanoi ystävä.

Tuo vastuuhan se on, jonka takia hyperventoiloin aika ajoin. Se rajoittaa erilaisia asioita elämänmenossa, vaikkakin toisaalta monet asiat ovat kuitenkin järjestelykysymyksiä. Muistutan itseäni että lähdinhän minä Intiaankin vajaaksi kolmeksi viikoksi itsekseni ja hyvinhän se pesua pärjäsi.

Se kaikista selkein juttu meillä naisilla tietty on tämä vartalo. Toinen laitattaa rintojaan, toinen huuliaan. Yksi miettii luomileikkausta. ei ehkä vielä mutta tulevaisuudessa. Kaikki on käynyt omassakin mielessä, mutta laiskuuteni takia en saa laitettua edes tekokynsiä itselleni.

Luulen että leikkaukset eivät ole minun juttuni vaikka ihaillen katselinkin kyyneleenmuotoisia rintoja naisten lehden sivuilta. Oma vartalo on oma ja kiitollisena geeneistä yritän silti olla kamalasti tutkimatta omaa tarakkaani kovinkaan kovassa valossa tai hirveän läheltä.

Ennen ei tarvinnut koskaan miettiä mitä suuhunsa laittaa mutta nykyään olen alkanut kiinnittää siihen kieltämättä huomiota, laiskasti kylläkin. Jossain luki että viini pitäisi jättää pois dietin aikana. Minä en siis ole koskaan ollut dietillä, enkä ole.

Raadollisimmat asiat joita miettii on ne tietynlaiseen vapauteen liittyvät asiat."Tässäkö tämä nyt on. Lapset, mies, perhe, asunto, auto ja kaverit. Enkö minä sitten koe koskaan enään mitään uutta ja jännittävää?" hoin yhdelle ystävälle.

"No toki toki", jalat maassa oleva ystäväni tokaisi. "Mitä sä luulet että sä olet jossain kuplassa vai? Sun elämänhalullas tapahtuu vielä vaikka mitä mistä kirjoittaa tai olla kirjoittamatta".

Rupesi naurattamaan koko kriiseily.

Lippis ja murkku

Meillä asuu lippispäinen esimurkku. Yksitoista vuotta, ihan kohta. Ei enää aina niin eläväinen ja nauravainen pellavapää vaan räppääjä, joujou-mies, räjähtelevä herkkänahka. Ihana, kuten ennenkin mutta niin yllätyksellisen ääripäinen. Isompi.

"Paljo bettiii et toi jengi saa tolta daijuun?" Onneksi jokapäiväinen paljo bettii koski tällä kertaa fudisjengiä mutta välillä se väittämä kuulostaa ihan toiselta. Slangi on vahvaa, sanaa ja viestiä vahvistavaa ja meillä sitä käytetään paljon. Ei kiroilla, onneksi, minun kuulteni ainakaan mutta nuorten omaa kieltä oppii harva se päivä lisää. Ne sanonnat ja jutut vääntyvät usein englanninkielestä.

Murkkuuteen kai kuuluu tietynlainen uhma. Toisilla ainakin. Isoveli ihmetteli miten pikkuveli oli lupaillut isoveljen kavereille turpaanvetoa jos vielä ärsyttävät. "Nehän on sua päätä pidempiä?" "Mutta kun ne koko ajan ärsyttää...paljo bettii et kuitenkin pärjäisin?" kuului vastaus. Ärsyttävät tai eivät, ketään ei vedellä kuonoon, missään tapauksessa, päivittelin.

Testosteronia on tullut taloon. Ja paljon.

Räppääminen on kova sana. Kaikenmoiset kirjainyhdistelmäbändit tai artistit tunnetaan meillä ja välillä kuuntelen naurua pidätellen kun pojat vetävät hillittömiä litanioita kimpassa toinen toistaan kompaten.

Miten kummassa ne voikin muistaa noita hehtopitkiä juttuja ulkoa? Ja niin nopeasti räpäten? Miten maantiedon jutut ei jää mieliin yhtä hyvin, kuin vettä vaan?

Tämä meidän lökäpöksy on myös hyvä laulaja. Jukka Pojan Se on silkkii kuulostaa liikuttavan ihanalta pienen pojan suusta laulettuna. Kovasta kannustuksesta ja pyynnöistä huolimatta laulut jää huomaamattomiksi lauluiksi omaan tilaan, muille niitä ei esitetä. Vaikkakin yhtenä päivänä ilmoitettu räp-artistin ura ehkä julkistakin lausuntaa vaatiikin. Räppääminen taitaa siis olla aivan eri juttu kuin laulaminen?

Räpäten koulutielle taasen. Veljekset kuin ilvekset, kimpassa nauraen. Uhmasta huolimatta äidillä tuli tippa linssiin.

Kesä tuli ja meni

Jeee...hurraa! Täällä ollaan taas kirjoittamisen äärellä. Kaikkien ystävien yllätykseksi, blogini jatkunee pitkän kesätauon jälkeen :o)

Huomasin että kirjoittamista ei pidä tehdä tai edes yrittää tehdä kuin silloin, kun on oikeasti asiaan päässä jo valmiina. Ilokseni hetki sitten, kun avasin sivut, huomasin että minulle oli tullut viestejä ja kommentteja, joista olin aivan haltioissani. Kiitos niistä teille.

Meillä meni kesä hujauksessa kuten kai monissa lapsiperheissä joissa harrastetaan paljon. Kun ratsastus ja fudis ovat painottuneina kesään niin kyllä, olen ollut kentillä ja traikun vedossa koko kesän. Varsinkin heppailua on tullut tehtyä. Kivaa puuhaa, paljon kivoja ihmisiä ja heposia. Nuoria, tyttöjä ja poikia samassa hengessä on ollut mielekästä seurata. Myös mukava maaseutumatkailu hoitunut siinä harrastuksen lomassa kun kuljettu kisoissa ympäri Etelä-suomea.

Kisakausi on meille toinen ja on ollut mukava huomata miten se hoitunee meiltä jo hienosti. Äiti - tytär tiimi joka ei aina niin helpoin tiimimuoto, on toiminut mielettömän hyvin. Kumpikin meistä on oppinut tietämään milloin jutella milloin ei todellakaan tarvitse kommentoida, rataa ratsastusta tai juuri mitään muutakaan.

Poikia en ole saanut hirveästi kannustusjoukkoihin, ovatkin sitten isänsä mukana pyörineet kalastamassa tai treenihommissa.

Kiva kesä oli ja meni, ensi kesänä ehkä jokunen päivä enemmän pysähtyneenä jonnekin riippukeinuun. Tänä kesänä ei kirjoja juuri luettu. Niiden aika on sitten taas pimeinä syysiltoina.

Nyt lupaan taas kirjoitella kaikennmoista, ideoita taas pää täynnä...

ps. musana soi tällä hetkellä Eva & The Heartmaker. Suosittelen.