Meillä on nykyään kaksi koiraa. "Kyllä, kaksi", totesin kaverille jonka naama venähti kun kerroin uutisen. "Ootko sä ihan tärähtänyt? Minkä takia sun piti vielä ottaa toinen koira. Eikö tossa paletissa ole jo tarpeeksi liikkuvia osia?"
No on kyllä liikkuvia osia. Mutta kerron miten siinä näin kävi.
Töissä oli jälleen tylsä päivä ja kuten aina välillä, surffailin netissä. Jostain syystä päädyin koirat.comin pentueet sivuile ja katseeni kiinnittyi puolitutun kasvattajan ilmoitukseen pienestä mustavalkoisesta pennusta. Ilmoituksessa kerrottiin kuinka pieni pentu oli myyty jo Saksaan näyttelykoiraksi, mutta alahampaan puuttumisen takia sen kauppa olikin purettu.
Järkytyin. Kuinka joku hylkäsi niin ihanan pikkuruisen olennon jonkun olemattoman hampaan takia?
Sain kasvattajan kiinni myöhemmin iltapäivällä ja kuin johdatuksesta ilmoitus oli jätetty samana päivänä. Kohtaloa, mietin ajaessani vain ja ainoastaan katsomaan pentua. Sympatian määrä oli selkeästi normaalia suurempi, koska myös toisen koirani kohtalo oli olla hiukan erilainen kuin muut. Sillä puuttui takajaloista yhdet varpaat.
Kaupat tuli kun Ikionnellinen (hänen espanjalainen nimensä) oli juuri niin ikionnellinen nähtyään meidät. Tiedän että se tunsi meidät omaksi perheekseen ensi silmäyksellä. "Sun on siis pakko saada se koira tai siis sähän taidat jo olla siellä hakemassa sitä?" sain vastauksen maailman toiselta laidalta, kun kynä kädessä allekirjoitusta varten, vielä varmastin asian talon toiselta aikuiselta. "Eihän tätä tännekkään voi jättää, näin ihanaa pikkuruista."
Nyt Ikionnellinen, jonka nimeksi annettiin Luna, on ikionnellinen meillä. Minä en aina ole yhtä onnellinen kun keräilen kakkakikkaroita mitä kummallisemmista paikoista, saati sitten talon toinen aikuinen.
Ystäväni lohkaisi hillittömästi nauraen: "Nyt mä tiedän mikä sä olet, sä olet munkan Brigette Bardon, keräilet noita eläimiä siihen malliin, kymmenen vuoden päästä niitä on jo kahdeksan."
Kyllä se nyt on tässä, ei eläimiä kiitos enään lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti