Meillä asuu lippispäinen esimurkku. Yksitoista vuotta, ihan kohta. Ei enää aina niin eläväinen ja nauravainen pellavapää vaan räppääjä, joujou-mies, räjähtelevä herkkänahka. Ihana, kuten ennenkin mutta niin yllätyksellisen ääripäinen. Isompi.
"Paljo bettiii et toi jengi saa tolta daijuun?" Onneksi jokapäiväinen paljo bettii koski tällä kertaa fudisjengiä mutta välillä se väittämä kuulostaa ihan toiselta. Slangi on vahvaa, sanaa ja viestiä vahvistavaa ja meillä sitä käytetään paljon. Ei kiroilla, onneksi, minun kuulteni ainakaan mutta nuorten omaa kieltä oppii harva se päivä lisää. Ne sanonnat ja jutut vääntyvät usein englanninkielestä.
Murkkuuteen kai kuuluu tietynlainen uhma. Toisilla ainakin. Isoveli ihmetteli miten pikkuveli oli lupaillut isoveljen kavereille turpaanvetoa jos vielä ärsyttävät. "Nehän on sua päätä pidempiä?" "Mutta kun ne koko ajan ärsyttää...paljo bettii et kuitenkin pärjäisin?" kuului vastaus. Ärsyttävät tai eivät, ketään ei vedellä kuonoon, missään tapauksessa, päivittelin.
Testosteronia on tullut taloon. Ja paljon.
Räppääminen on kova sana. Kaikenmoiset kirjainyhdistelmäbändit tai artistit tunnetaan meillä ja välillä kuuntelen naurua pidätellen kun pojat vetävät hillittömiä litanioita kimpassa toinen toistaan kompaten.
Miten kummassa ne voikin muistaa noita hehtopitkiä juttuja ulkoa? Ja niin nopeasti räpäten? Miten maantiedon jutut ei jää mieliin yhtä hyvin, kuin vettä vaan?
Tämä meidän lökäpöksy on myös hyvä laulaja. Jukka Pojan Se on silkkii kuulostaa liikuttavan ihanalta pienen pojan suusta laulettuna. Kovasta kannustuksesta ja pyynnöistä huolimatta laulut jää huomaamattomiksi lauluiksi omaan tilaan, muille niitä ei esitetä. Vaikkakin yhtenä päivänä ilmoitettu räp-artistin ura ehkä julkistakin lausuntaa vaatiikin. Räppääminen taitaa siis olla aivan eri juttu kuin laulaminen?
Räpäten koulutielle taasen. Veljekset kuin ilvekset, kimpassa nauraen. Uhmasta huolimatta äidillä tuli tippa linssiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti