Viime yönä tapahtui erikoinen tapaaminen.
Heräsin aamuyöstä ja nousin käydäkseni vessassa. Eteisen matolla oli siirrettynä kissan lautanen, jonka päällä pötkötti vaaleanharmaa pötkylä.
Kävellessäni puoliunessa ja puolipimeydessä tuon lautasen ohitse ja istuessani vessaan, ohitin haparoivan ajatukseni tuosta liikkumattomasta pötköstä.
Yhtäkkiä pieni pikisilmäinen hiirulainen kurkkasi vessan oven raosta ja katsoi minua suoraan silmiin. Siinä me katsoimme toisiamme, hiiri isoa minua vessassa ja minä tuota pikkuruista otusta. Siinä samassa ymmärsin tuon lautasella olleen harmaan pötkön ja pikisilmäisen hiirulaisen yhteyden.
Kissa oli tuonut itselleen aterian, asetellut sen omalle lautaselleen. Pieni herkkupala oli taas herännyt tainnoksestaan ja ihmetellyt kuinka se oli lautasellut eksynyt. Ehdin ajatella tuon pienen puolesta, että juoksisi nyt henkensä edestä. Piiloon, piiloon jonnekin pois tuolta meidän äänettömältä ja jääkylmältä saalistajalta.
Ja niin se kipittikin, ehkä henkensä edestä jonnekin suojaan. Niin hyvään suojaan että etsinnöistä huolimatta, en löytänyt sitä kuten ei löytänyt kissakaan. Ainakaan vielä.
Saalistajan harhauttamiseksi annoin tuolle tyytyväisyyttään kehräävälle kissalle huippuaterian keskellä yötä, jotta se unohtaisi tuon - joko courmet annoksensa tai leikkikaverinsa, kumpaan tarkoitukseen se olikin tuon söpön hiirun kotiin tuonut.
Aamulla mietin, olinko nähnyt kenties jonkun metaforisen unen vai oliko kohtaaminen oikeasti tapahtunut.
Kyllä kohtaaminen tapahtui, minun ja hiiren - oikeasti.
torstai 23. elokuuta 2012
maanantai 20. elokuuta 2012
Autohullu nainen
Minä olen autohullu. No, ainakin naisten mittaristolla mitattuna. Autot kääntävät pääni.
Mieliohjelmani on ehdottomasti Top Gear. Maailman coolein telkkariohjelma. Suosittelen kaikille, jopa ei autohulluille naisille.
Rakastan ajaa hyvillä autoilla. Saan voimakkaita onnellisuuden väreitä ajaessani lujaa ja sujuvasti, ylinopeutta - järjestelmällisesti jotakuinkin aina.
Harrastoiveeni ja fantasiani on saada joskus ajaa oikeasti mahtavaa urheiluautoa, Ferraria tai Lamborghinia.
Itselläni on ollut ilo ajella kaikenmoisia autoja, ensimmäisestä omasta käärmeenpesällisestä fosforin sinisestä kuplasta, ihaniin audeihin (jotka luonnollisesti eivät ole olleet ihan kokonaan omiani.. ;o) ja kaikkeen siltä väliltä.
Tällä hetkellä minulla on oma näpsäkän kökkö pikkumaasturi, joka ei juurikaan innosta minua muuten, kuin että siinä on järkevästi tilaa kaikenmoisille kimpsuille lätkäkasseista hevosteluromppeisiin, lapsiin ja koiriin. Kaikki muut viihtyvät autossani erinomaisesti paitsi koirat jotka oksentelevat silloin tällöin takapenkin filtille. Ajotavasta, tiedä häntä?
Mutta, autohulluuteni ei välttämättä riitä kunnolla autoni pakollisiin tarpeisiin.
Pidän autojen pesemisestä. Rehellisyyden nimissä, en pese autoani useinkaan, mutta kun pesen käsin, voisin samaan henkeen pestä useammankin auton, joskus niin tehneenäkin.
Tällä hetkellä toimistoni, tavaran säilytys osastoni on järkyttävässä kunnossa.
Kurainen sekä sisältä että ulkoa. Pyhästi olen luvannut jo kaksi viikkoa itselleni, siivoavani sen heinältä haisevan hiekkalaatikon.
Tänään se on menossa katsastukseen. Katsastus piti hoitaa kaksi viikkoa sitten. Huolto 8000 km sitten. Olen ajanut sillä 10 kuukaudessa 17 000 km, joka on kuulemma paljon ja josta itse en ollut mitenkään tietoinen, en ajomäärästä enkä huoltoajasta. Minulle on hienosti riittänyt bensan lisäys (aivan liian usein) sekä välttämättömyyteni toimivuus.
Se on vienyt minua, sekä läheisiäni paikasta A paikkaan B hyvin.
Häpeillen, lupaan pyhästi hoitaa luotettavaa hopearatsuani tästä edes paremmin.
Kiitos faktoista ja kaikesta avusta Kai, katsastus menee läpi, kai.
Mieliohjelmani on ehdottomasti Top Gear. Maailman coolein telkkariohjelma. Suosittelen kaikille, jopa ei autohulluille naisille.
Rakastan ajaa hyvillä autoilla. Saan voimakkaita onnellisuuden väreitä ajaessani lujaa ja sujuvasti, ylinopeutta - järjestelmällisesti jotakuinkin aina.
Harrastoiveeni ja fantasiani on saada joskus ajaa oikeasti mahtavaa urheiluautoa, Ferraria tai Lamborghinia.
Itselläni on ollut ilo ajella kaikenmoisia autoja, ensimmäisestä omasta käärmeenpesällisestä fosforin sinisestä kuplasta, ihaniin audeihin (jotka luonnollisesti eivät ole olleet ihan kokonaan omiani.. ;o) ja kaikkeen siltä väliltä.
Tällä hetkellä minulla on oma näpsäkän kökkö pikkumaasturi, joka ei juurikaan innosta minua muuten, kuin että siinä on järkevästi tilaa kaikenmoisille kimpsuille lätkäkasseista hevosteluromppeisiin, lapsiin ja koiriin. Kaikki muut viihtyvät autossani erinomaisesti paitsi koirat jotka oksentelevat silloin tällöin takapenkin filtille. Ajotavasta, tiedä häntä?
Mutta, autohulluuteni ei välttämättä riitä kunnolla autoni pakollisiin tarpeisiin.
Pidän autojen pesemisestä. Rehellisyyden nimissä, en pese autoani useinkaan, mutta kun pesen käsin, voisin samaan henkeen pestä useammankin auton, joskus niin tehneenäkin.
Tällä hetkellä toimistoni, tavaran säilytys osastoni on järkyttävässä kunnossa.
Kurainen sekä sisältä että ulkoa. Pyhästi olen luvannut jo kaksi viikkoa itselleni, siivoavani sen heinältä haisevan hiekkalaatikon.
Tänään se on menossa katsastukseen. Katsastus piti hoitaa kaksi viikkoa sitten. Huolto 8000 km sitten. Olen ajanut sillä 10 kuukaudessa 17 000 km, joka on kuulemma paljon ja josta itse en ollut mitenkään tietoinen, en ajomäärästä enkä huoltoajasta. Minulle on hienosti riittänyt bensan lisäys (aivan liian usein) sekä välttämättömyyteni toimivuus.
Se on vienyt minua, sekä läheisiäni paikasta A paikkaan B hyvin.
Häpeillen, lupaan pyhästi hoitaa luotettavaa hopearatsuani tästä edes paremmin.
Kiitos faktoista ja kaikesta avusta Kai, katsastus menee läpi, kai.
perjantai 17. elokuuta 2012
Hymynaamoja
"Vien koirat...oon jo himassa!"
"Mä sain hyvä merkinnän"
Miten pienistä sanoista voi tulla niin kevyempi ja iloisempi olo. Olin juuri väsyneenä ulvonut lapsilleni kuinka tärkeätä on keskittyä hoitamaan koulu hyvin ja oppia hoitamaan asioita itse. Jälleen kerran.
Ja sitten puhelin kilkahteli.
Minua hymyilytti ja keskityin vastaamaan tekstareihin kehuen ja ilolla. Tiedän että kehut tuntuivat myös pojista hyvältä, samoin kuin heidän viestinsä minulle.
On paljon asioita joita voisi hoitaa ystävällisemmin. Yritän jakaa läheisilleni mukavia sanoja, luonnollisesti kasvotusten mutta myös viestein. Kehua, iloita, tsempata. Söpöilläkin. Toivon että siitä tulee hyvä mieli sekä saajalle että itselleni. Itselleni ainakin tulee.
Välillä koen itse vajausta kehuista. Itsestäni, sielustani tai vaikka kampaajan jälkeen hiuksistani. Ei kai sen ole niin väliä mistä sitä kehuja saa, kunhan saa.
Toisille ihmisille on hurjan vaikeaa sanoa positiivista toisesta ihmisestä. Eivätkä he varmasti tarkoita sillä pahaa. Se ei vaan ole luontaista, syystä tai toisesta. Toiset taas suitsuttavat kaikkea.
Minulle riittää pienet jutut. Ne kivat tekstarit, hymynaamat ja sydämet. Ystävyyden aito tunne. Halaus. Se kuiskaus kuinka lapsi rakastaa, riidoista huolimatta. Ote, tiukka ja varma mieheltä.
Itse tiedän hyppääväni vaikka kuiluun läheisteni vuoksi. Ajoittain joudun estämään itseäni nousemasta barrikaadeille toisen takia. Toisinaan nousenkin.
Epätoivon keskellä pienen ihmisen kannustus: "Äiti sä olet tehnyt ihan parhaasi, kukaan ei voisi hoitaa tätä paremmin. Älä sure, kaikki sujuu vielä parhain päin."
Se riittää minulle pitkäksi aikaa.
"Mä sain hyvä merkinnän"
Miten pienistä sanoista voi tulla niin kevyempi ja iloisempi olo. Olin juuri väsyneenä ulvonut lapsilleni kuinka tärkeätä on keskittyä hoitamaan koulu hyvin ja oppia hoitamaan asioita itse. Jälleen kerran.
Ja sitten puhelin kilkahteli.
Minua hymyilytti ja keskityin vastaamaan tekstareihin kehuen ja ilolla. Tiedän että kehut tuntuivat myös pojista hyvältä, samoin kuin heidän viestinsä minulle.
On paljon asioita joita voisi hoitaa ystävällisemmin. Yritän jakaa läheisilleni mukavia sanoja, luonnollisesti kasvotusten mutta myös viestein. Kehua, iloita, tsempata. Söpöilläkin. Toivon että siitä tulee hyvä mieli sekä saajalle että itselleni. Itselleni ainakin tulee.
Välillä koen itse vajausta kehuista. Itsestäni, sielustani tai vaikka kampaajan jälkeen hiuksistani. Ei kai sen ole niin väliä mistä sitä kehuja saa, kunhan saa.
Toisille ihmisille on hurjan vaikeaa sanoa positiivista toisesta ihmisestä. Eivätkä he varmasti tarkoita sillä pahaa. Se ei vaan ole luontaista, syystä tai toisesta. Toiset taas suitsuttavat kaikkea.
Minulle riittää pienet jutut. Ne kivat tekstarit, hymynaamat ja sydämet. Ystävyyden aito tunne. Halaus. Se kuiskaus kuinka lapsi rakastaa, riidoista huolimatta. Ote, tiukka ja varma mieheltä.
Itse tiedän hyppääväni vaikka kuiluun läheisteni vuoksi. Ajoittain joudun estämään itseäni nousemasta barrikaadeille toisen takia. Toisinaan nousenkin.
Epätoivon keskellä pienen ihmisen kannustus: "Äiti sä olet tehnyt ihan parhaasi, kukaan ei voisi hoitaa tätä paremmin. Älä sure, kaikki sujuu vielä parhain päin."
Se riittää minulle pitkäksi aikaa.
Normi minä
Lomani oli ja meni. Kesä jatkuu, luonnollisesti ja epäreilusti kun palasin takaisin toimistoon.
Olen kyynisyyden ilmentymä. Tänä päivänä, eilen ja ehkä vielä huomenna. Positiivisuus on karussa, jossain mielen syövereissä. Päätä särkee pelkästä negatiivisuudesta.
Itsetutkiskelussani en ole päässyt vielä täydelliseen tietouteen syystä tai syistä.
Olen tylsistynyt, kyyninen ja vailla toivon häivää. Lakoninen ilmeenikin tuijotti peilistä, enkä välittänyt.
Edes tööttäily mitä typerimmältä kuskilta aamulla ei saanut minua heräämään, nauramaan tai raivoamaan. Olen kypsä. Kaikkeen.
Päätin olla kypsä pari päivää, antaa itselleni luvan ja armon olla ja mököttää. Siltähän minusta tuntuu. Armottomalta.
Työt on syvältä, lapset kiukuttelee, kaverit on ärsyttäviä ja oma naamakin on väsyttävä.
Minun nuoriso toteaisi olostani. Mitä se angstaa?
Minusta välillä kuuluukin angstata. Mitä ihmettä pitäisi, olla onnellinen kuin ruusunnuppu, ihana ja ihastuttava? Aina ja jatkuvastiko?
Peukutella kaikkien onnellisuuden ylirajoilla valittuja kuvia facebookissa ja lukea mitä maireampia tekstejä. Voi hanuri sentään, että ihmisten elämät on täydellisiä!
Ja ihmiset varsinkin. Sekä niiden lapset. Ja niiden eläimet. Ja niiden kaverit. Ja niiden miehet. (Vaimoista ei miehet niinkään suitsuttele turhan takia, jos suitsuttelee, ylikyynisyyteni mietti miksiköhän. Rakkaudestako?)
Minä en usko ainaiseen positiivisuuteen. Painotan sanaa ainaiseen. Olla elämänsä huipulla onnellisuuden mittaristolla koko ajan. Ainakin luoda sellaista kuvaa.
Tosin voi olla olemassa ihmisiä jotka ovatkin kaikeen tässä maailmassa niin tyytyväisiä, että heillä on hymy huulilla jatkuvasti. Aamuisin herätessä ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. He varmasti oikeasti rakastavat kaikkia ja kaikkea, aina.
Vai voiko?
No niin, olen siis jälleen tummuudessa, viikkojen positiivisuuksien jälkeen.
Ärsyyntyneenä tai ärsytettynä. Kummin vain.
Normi minä ja nyt se hymy :o)
Oikein onnellista ja aurinkoista päivää kaikille!
Olen kyynisyyden ilmentymä. Tänä päivänä, eilen ja ehkä vielä huomenna. Positiivisuus on karussa, jossain mielen syövereissä. Päätä särkee pelkästä negatiivisuudesta.
Itsetutkiskelussani en ole päässyt vielä täydelliseen tietouteen syystä tai syistä.
Olen tylsistynyt, kyyninen ja vailla toivon häivää. Lakoninen ilmeenikin tuijotti peilistä, enkä välittänyt.
Edes tööttäily mitä typerimmältä kuskilta aamulla ei saanut minua heräämään, nauramaan tai raivoamaan. Olen kypsä. Kaikkeen.
Päätin olla kypsä pari päivää, antaa itselleni luvan ja armon olla ja mököttää. Siltähän minusta tuntuu. Armottomalta.
Työt on syvältä, lapset kiukuttelee, kaverit on ärsyttäviä ja oma naamakin on väsyttävä.
Minun nuoriso toteaisi olostani. Mitä se angstaa?
Minusta välillä kuuluukin angstata. Mitä ihmettä pitäisi, olla onnellinen kuin ruusunnuppu, ihana ja ihastuttava? Aina ja jatkuvastiko?
Peukutella kaikkien onnellisuuden ylirajoilla valittuja kuvia facebookissa ja lukea mitä maireampia tekstejä. Voi hanuri sentään, että ihmisten elämät on täydellisiä!
Ja ihmiset varsinkin. Sekä niiden lapset. Ja niiden eläimet. Ja niiden kaverit. Ja niiden miehet. (Vaimoista ei miehet niinkään suitsuttele turhan takia, jos suitsuttelee, ylikyynisyyteni mietti miksiköhän. Rakkaudestako?)
Minä en usko ainaiseen positiivisuuteen. Painotan sanaa ainaiseen. Olla elämänsä huipulla onnellisuuden mittaristolla koko ajan. Ainakin luoda sellaista kuvaa.
Tosin voi olla olemassa ihmisiä jotka ovatkin kaikeen tässä maailmassa niin tyytyväisiä, että heillä on hymy huulilla jatkuvasti. Aamuisin herätessä ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. He varmasti oikeasti rakastavat kaikkia ja kaikkea, aina.
Vai voiko?
No niin, olen siis jälleen tummuudessa, viikkojen positiivisuuksien jälkeen.
Ärsyyntyneenä tai ärsytettynä. Kummin vain.
Normi minä ja nyt se hymy :o)
Oikein onnellista ja aurinkoista päivää kaikille!
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Ilmaa
Eronnut. Jälleen.
Olo on petturin. Sydämettömän jättäjän.
Ensimmäinen oikea ero murskasi minun sydämeni. Heitti sen tuhansiksi sirpaleiksi ympärilleni. Yllättäen, äkkiarvaamatta. Kohtuuttomalla voimalla ravistellen kaikkea minussa. Minua ja elämääni. Lapsiani ja turvaa. Jotain kiinteää. Perhettäni.
Nyt tilanne on toisinpäin. Minä olen se joka on aiheuttanut suuren surun, ahdistuksen, vihan, ikävän ja rikkonut toisen sydämen. Omastani jälleen palan, huomaan myös. Minä rikoin sen toiselle tärkeän.
Minä en pysty olemaan tuntematta kipua toisen puolesta. En pysty ajattelemaan kylmästi syitä ja olemaan voimakkaana oman valintani takana. Tai voin, ajoittain. Ajan kuluessa, enemmän. Kuitenkin jokin pitää otteessaan, tiedän, että huono omatunto toiselle aiheutetusta surusta ja vihasta. Minä olen aiheuttanut suuren pettymyksen.
Minun on vaikea olla vihattu. On inhottavaa olla, niin kuin minua ei enää olisikaan. Ilmaa. Vaikka se olisikin toisen valinta tai jotenkin oikeutettua. Minun valintani ei ollut pettäjän, vaan totuuden.
Minä en enää rakastanut tarpeeksi. Olin antanut jo kaiken. Olin tyhjä, pettynyt, väsynyt ja muuttunutkin. En nähnyt enää eteenpäin. En suunnitellut enkä haaveillut.
Minä siis aloitin alusta - taas. Taidan olla täysin hullu. Lähdin pois ihmisen luota, joka ei varmasti olisi koskaan tehnyt minulle oikeasti pahaa. Oli minulle aito tuki ja turva. Luotettava ja huolehtiva. Kaikkien pitämä.
Kuitenkin juuri minulle väärä. Minun sisintäni liiaksi kuluttava ja vaativa.
Ystävä sanoi tekoani rohkeaksi. Pelottomaksi. Oikeudenmukaiseksi. Tunnistan asian jo uudella levottomuudella, pärjäämisellä yksin, peloilla, näiden kaikenlaisten huolien keskellä. Mutta rohkeana, kai kyllä.
Mitä jos minä en olekaan oikeutettu aitoon rakastamiseen? Vaikka olenkin rakastanut ja rakastan, sen voima pelottaa yhä. Minä toivoisin jo vahvuuden, olon varmasta. Tunteen pysyvästä.
Minä en haluaisi rikkoa itseäni enää enempää. Enkä muitakaan. Miten sen nyt sanoisi; nyt saisi kaikilla olla rauha ja hyvä mieli tästä eteenpäin.
Yritän hokea itselleni rakkaan läheisen sanoja: hiljaa hyvä tulee.
Eronnut. Jälleen.
Olo on petturin. Sydämettömän jättäjän.
Ensimmäinen oikea ero murskasi minun sydämeni. Heitti sen tuhansiksi sirpaleiksi ympärilleni. Yllättäen, äkkiarvaamatta. Kohtuuttomalla voimalla ravistellen kaikkea minussa. Minua ja elämääni. Lapsiani ja turvaa. Jotain kiinteää. Perhettäni.
Nyt tilanne on toisinpäin. Minä olen se joka on aiheuttanut suuren surun, ahdistuksen, vihan, ikävän ja rikkonut toisen sydämen. Omastani jälleen palan, huomaan myös. Minä rikoin sen toiselle tärkeän.
Minä en pysty olemaan tuntematta kipua toisen puolesta. En pysty ajattelemaan kylmästi syitä ja olemaan voimakkaana oman valintani takana. Tai voin, ajoittain. Ajan kuluessa, enemmän. Kuitenkin jokin pitää otteessaan, tiedän, että huono omatunto toiselle aiheutetusta surusta ja vihasta. Minä olen aiheuttanut suuren pettymyksen.
Minun on vaikea olla vihattu. On inhottavaa olla, niin kuin minua ei enää olisikaan. Ilmaa. Vaikka se olisikin toisen valinta tai jotenkin oikeutettua. Minun valintani ei ollut pettäjän, vaan totuuden.
Minä en enää rakastanut tarpeeksi. Olin antanut jo kaiken. Olin tyhjä, pettynyt, väsynyt ja muuttunutkin. En nähnyt enää eteenpäin. En suunnitellut enkä haaveillut.
Minä siis aloitin alusta - taas. Taidan olla täysin hullu. Lähdin pois ihmisen luota, joka ei varmasti olisi koskaan tehnyt minulle oikeasti pahaa. Oli minulle aito tuki ja turva. Luotettava ja huolehtiva. Kaikkien pitämä.
Kuitenkin juuri minulle väärä. Minun sisintäni liiaksi kuluttava ja vaativa.
Ystävä sanoi tekoani rohkeaksi. Pelottomaksi. Oikeudenmukaiseksi. Tunnistan asian jo uudella levottomuudella, pärjäämisellä yksin, peloilla, näiden kaikenlaisten huolien keskellä. Mutta rohkeana, kai kyllä.
Mitä jos minä en olekaan oikeutettu aitoon rakastamiseen? Vaikka olenkin rakastanut ja rakastan, sen voima pelottaa yhä. Minä toivoisin jo vahvuuden, olon varmasta. Tunteen pysyvästä.
Minä en haluaisi rikkoa itseäni enää enempää. Enkä muitakaan. Miten sen nyt sanoisi; nyt saisi kaikilla olla rauha ja hyvä mieli tästä eteenpäin.
Yritän hokea itselleni rakkaan läheisen sanoja: hiljaa hyvä tulee.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Aarteen etsijä!
Minulla on uusi harrastus. Kirpparilla käynti.
Löysin tuttujen kautta aivan mahtavan kirpparin, joka ällistytti minut täysin. Siellä on aina porukkaa, aina pöydät täynnä tavaraa ja melkeinpä aina jonoa kassoilla.
Olen vuosien varrella käynyt myymässä kirppiksellä kerran vuodessa pois, kaikki lasten hylkäämät ja pieneksi jättämät vaatteet ja tavarat. Omani ja vanhempani vaatteet myös. Se on ollut jo tapana muutaman ystävän kanssa ja kiva tapa kierrättää ja luopua hyvästä tavarasta.
Tuo kirpputori on kuitenkin massiivinen yleisötapahtuma, joka pullistelee ihmisiä, kärryjä ja trokaajia. Monien perheiden myötä läpileikkaus yhteiskunnastamme ja ajan trendistä. Hyvästä sellaisesta, ainakin osittain. Pluspisteet kierrätyksestä ja tavaran uudelleen käytöstä. Miinukset näkyvästä ysteiskunnasta syrjäytymisestä.
Minua kiehtoo ihmisten innostus löydöistä ja loistavista ikä-, koko- matseistä, erään kerran vaikkapa tyttäreni hevostavaraan. Pieni, lettipäinen - niin onnellinen tyttö sai kasoittain ratsastusvaatetta käyttöönsä minimihinnalla. Tytön naama suorastaan loisti, kun vanhemmat sulloivat housua, takkia, kypärää, kenkää ja muuta heppa-aiheista vaatetta laukkuun. Minullakin oli suorastaan onnellinen olo, sekä tuon tytön puolesta että omastani kaappien tyhjentyessä. Jotenkin kummasti myös tuon arvokkaan tavaran puolesta. Se löysi oikean käyttäjän itselleen.
Niin sanottu: win-win tilanne siis.
Tämä uusi paikka on kuin kauppa. Siellä on kassat ja hälyttimet, sovituskopit ja korit, kärrytkin ostoksia varten. Mutta: mikään ei juurikaan maksa mitään, siis kaupan hinnoissa.
Olen kartuttanut vaatekaappiani ihastuttavilla löydöillä ja jopa käyttänyt melkeinpä kaikkia löytöjäni jo. Ja, jos en osaisikaan alkuhuuman jälkeen tavaraa hyödyntää, se löytäisi pian tien takaisin tuonne alkuperäiseen löytöparatiisiin, oman kirppispussini kautta. Miten mukavan stressitöntä shoppailua.
Olen hehkuttanut paikkaa tutuille, osan innostuessa ja osan katsoessa ystävällisesti hieman kieroon. Siis käytettyjä? pesetkö sä ne ensin? Juu, kyllä vain ja nämäkin kamat on sieltä ostettu, eikö olekin ihanat? Onhan ne. Ainakin minusta.
Joten kaikki nyt siivoamaan kaapit ja varastot, häkkitilat ja ullakot. Jakakaa hyvää mieltä löytöinä muillekin!
ps. ja kirppiksen nimi on Akseli ja sijaitsee Espoossa :o)
Löysin tuttujen kautta aivan mahtavan kirpparin, joka ällistytti minut täysin. Siellä on aina porukkaa, aina pöydät täynnä tavaraa ja melkeinpä aina jonoa kassoilla.
Olen vuosien varrella käynyt myymässä kirppiksellä kerran vuodessa pois, kaikki lasten hylkäämät ja pieneksi jättämät vaatteet ja tavarat. Omani ja vanhempani vaatteet myös. Se on ollut jo tapana muutaman ystävän kanssa ja kiva tapa kierrättää ja luopua hyvästä tavarasta.
Tuo kirpputori on kuitenkin massiivinen yleisötapahtuma, joka pullistelee ihmisiä, kärryjä ja trokaajia. Monien perheiden myötä läpileikkaus yhteiskunnastamme ja ajan trendistä. Hyvästä sellaisesta, ainakin osittain. Pluspisteet kierrätyksestä ja tavaran uudelleen käytöstä. Miinukset näkyvästä ysteiskunnasta syrjäytymisestä.
Minua kiehtoo ihmisten innostus löydöistä ja loistavista ikä-, koko- matseistä, erään kerran vaikkapa tyttäreni hevostavaraan. Pieni, lettipäinen - niin onnellinen tyttö sai kasoittain ratsastusvaatetta käyttöönsä minimihinnalla. Tytön naama suorastaan loisti, kun vanhemmat sulloivat housua, takkia, kypärää, kenkää ja muuta heppa-aiheista vaatetta laukkuun. Minullakin oli suorastaan onnellinen olo, sekä tuon tytön puolesta että omastani kaappien tyhjentyessä. Jotenkin kummasti myös tuon arvokkaan tavaran puolesta. Se löysi oikean käyttäjän itselleen.
Niin sanottu: win-win tilanne siis.
Tämä uusi paikka on kuin kauppa. Siellä on kassat ja hälyttimet, sovituskopit ja korit, kärrytkin ostoksia varten. Mutta: mikään ei juurikaan maksa mitään, siis kaupan hinnoissa.
Olen kartuttanut vaatekaappiani ihastuttavilla löydöillä ja jopa käyttänyt melkeinpä kaikkia löytöjäni jo. Ja, jos en osaisikaan alkuhuuman jälkeen tavaraa hyödyntää, se löytäisi pian tien takaisin tuonne alkuperäiseen löytöparatiisiin, oman kirppispussini kautta. Miten mukavan stressitöntä shoppailua.
Olen hehkuttanut paikkaa tutuille, osan innostuessa ja osan katsoessa ystävällisesti hieman kieroon. Siis käytettyjä? pesetkö sä ne ensin? Juu, kyllä vain ja nämäkin kamat on sieltä ostettu, eikö olekin ihanat? Onhan ne. Ainakin minusta.
Joten kaikki nyt siivoamaan kaapit ja varastot, häkkitilat ja ullakot. Jakakaa hyvää mieltä löytöinä muillekin!
ps. ja kirppiksen nimi on Akseli ja sijaitsee Espoossa :o)
Teinin kanssa kaksin
Meillä asuu teini. Tyttö, jonka luontaisesti aamuisin heräävä huonotuulisuus on puhjennut potenssiin kymmenen.
Nuori kaunotar, varsa pitkine käsineen ja jalkoineen. Todella hyväntuulinen lauleskelija, nykyään kuitenkin useimmiten ärsyttävän huonotuulinen valittaja.
"Missä mun avaimet on, miksi sä et ole pessyt mun pyykkejä, en syö tota, sä olet niin ärsyttävä, miksi sä valitat koko ajan, mä en jaksa kuunnella - koko maailman ja varsinkin minun "kiusaama". Äänensävykin välillä puistattava.
Minä olen Äiti, jonka ainoa tehtävä on pelkästään luotu olemaan teiniä vastaan - jotakuinkin kaikessa. Minut on vain ja ainoastaan tarkoitettu sotkemaan, komentamaan ja kiusaamaan häntä ylemmältä taholta jatkuvasti ja täyspäiväisesti. Hänen mielestään tietenkin.
Väittelyä ja väkinää tuntuu tulevan loputtomasti. Kaikesta.
Toisaalta voimakas tulo lähelle näkyy päivän aikana myös useina tekstareina, jatkuvassa kontaktoinnissa, halussa olla äidin kanssa, huokuu jopa välillä mustasukkaisuutena minun ajastani.
Hirvittävän ristiriitaista minun mielestäni, ainakin minulle äitinä. Olla rakastava ja pehmeä äiti, kun kaikki on kuitenkin väärin. Joko juusto tai tomaatti leivällä tai koko leipä. Salaatista puhumattakaan.
Kuinka minä voin ymmärtää, kun ei toisen mukaan kuitenkaan ymmärrä. No, ymmärränhän minä sisälläni mutta yritä siinä sitten olla kehuva ja auttavainen. Hammasta ja kieltäni purren, sopeudun olemaan ajoittain pehmeämpi ja kivempi, vaikka välillä toivoisin roivaavani koko tyypin edestäni niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Vaikka vaihto-oppilaaksi, nopeasti jo ennen aikojaan ;o) keulikoon siellä sitten "äidilleen" (jota ei siis kuitenkaan tekisi)
Meillä veljet ovat olleet kohta kaksi viikkoa isänsä kanssa matkoilla maailman toisella puolella ja me, äiti ja tytär olemme asustelleet kahden.
Erittäin hauskoin hetkin sekä järkyttävin hermoja raastavin väittelemisriidoin.
Ihana tytär, aivan loistava luonne ja äitikin ihan joviaali ja rento, mutta kyllä me jo odotamme poikia kotiin :o)
Nuori kaunotar, varsa pitkine käsineen ja jalkoineen. Todella hyväntuulinen lauleskelija, nykyään kuitenkin useimmiten ärsyttävän huonotuulinen valittaja.
"Missä mun avaimet on, miksi sä et ole pessyt mun pyykkejä, en syö tota, sä olet niin ärsyttävä, miksi sä valitat koko ajan, mä en jaksa kuunnella - koko maailman ja varsinkin minun "kiusaama". Äänensävykin välillä puistattava.
Minä olen Äiti, jonka ainoa tehtävä on pelkästään luotu olemaan teiniä vastaan - jotakuinkin kaikessa. Minut on vain ja ainoastaan tarkoitettu sotkemaan, komentamaan ja kiusaamaan häntä ylemmältä taholta jatkuvasti ja täyspäiväisesti. Hänen mielestään tietenkin.
Väittelyä ja väkinää tuntuu tulevan loputtomasti. Kaikesta.
Toisaalta voimakas tulo lähelle näkyy päivän aikana myös useina tekstareina, jatkuvassa kontaktoinnissa, halussa olla äidin kanssa, huokuu jopa välillä mustasukkaisuutena minun ajastani.
Hirvittävän ristiriitaista minun mielestäni, ainakin minulle äitinä. Olla rakastava ja pehmeä äiti, kun kaikki on kuitenkin väärin. Joko juusto tai tomaatti leivällä tai koko leipä. Salaatista puhumattakaan.
Kuinka minä voin ymmärtää, kun ei toisen mukaan kuitenkaan ymmärrä. No, ymmärränhän minä sisälläni mutta yritä siinä sitten olla kehuva ja auttavainen. Hammasta ja kieltäni purren, sopeudun olemaan ajoittain pehmeämpi ja kivempi, vaikka välillä toivoisin roivaavani koko tyypin edestäni niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Vaikka vaihto-oppilaaksi, nopeasti jo ennen aikojaan ;o) keulikoon siellä sitten "äidilleen" (jota ei siis kuitenkaan tekisi)
Meillä veljet ovat olleet kohta kaksi viikkoa isänsä kanssa matkoilla maailman toisella puolella ja me, äiti ja tytär olemme asustelleet kahden.
Erittäin hauskoin hetkin sekä järkyttävin hermoja raastavin väittelemisriidoin.
Ihana tytär, aivan loistava luonne ja äitikin ihan joviaali ja rento, mutta kyllä me jo odotamme poikia kotiin :o)
maanantai 2. tammikuuta 2012
Hyvä ei lopu koskaan
Kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Kamalin lause ja sanonta jonka olen elämässäni kuullut. Kyynisyyden huipentuma. Jol onni on, se onnen kätkeköön. Ihmisten kateuden ja vertailun tuotteita.
Minua puistattaa ajatus hyvän loppumisesta. Ahdistaa jo ajatuskin. Olenkin päättänyt heittää kaikenmoiset uskomukset ja toteamat täydellisesti romukoppaan. En aio enään antaa itseni ajatella sitä kamaluuden määrää sitten kun on aikansa ollutkin elämä niin ihanaa.
Mitä ihmettä tuollainen sanonta voi ihmisille antaa muuta kuin epätoivoa?
Kiitos ei, minä elän nyt positiivisuuden kehässä. En aio jäädä kyynisyyden ikeen alle, kuin ehkä hetkellisesti joskus oman peittoni alle mietintämyssyn kanssa.
Matka maailman ääriin avasi jälleen positiivisuuden ovia. Iloisia ihmisiä, aurinkoa, auttavaisuutta, lämpöä ja rakkautta. Rankkojen asioiden muuntautumista kevyemmiksi häivyttäen kipuja taka-alalle. Pehmentäen ja antaen vaikutusten loiventua. Pahan mielen ja surun muuttumista hymyksi ja olon rauhoittumista. Itselleen anteeksiantamista. Pakahduttavan onnen tuntemista. Tuulen tuivertaessa korvissa, auringon alla, mopon kyydissä, lähellä - kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuuluu ääni - sisältäni häivähtäen pelonhivenen.
Tiedän ettei lopu, en anna sen loppua. Tappelen sitä vastaan ja aion elää onnellisena elämääni. Sanokoon kuka mitä haluaa sisällä tai ulkona.
Kamalin lause ja sanonta jonka olen elämässäni kuullut. Kyynisyyden huipentuma. Jol onni on, se onnen kätkeköön. Ihmisten kateuden ja vertailun tuotteita.
Minua puistattaa ajatus hyvän loppumisesta. Ahdistaa jo ajatuskin. Olenkin päättänyt heittää kaikenmoiset uskomukset ja toteamat täydellisesti romukoppaan. En aio enään antaa itseni ajatella sitä kamaluuden määrää sitten kun on aikansa ollutkin elämä niin ihanaa.
Mitä ihmettä tuollainen sanonta voi ihmisille antaa muuta kuin epätoivoa?
Kiitos ei, minä elän nyt positiivisuuden kehässä. En aio jäädä kyynisyyden ikeen alle, kuin ehkä hetkellisesti joskus oman peittoni alle mietintämyssyn kanssa.
Matka maailman ääriin avasi jälleen positiivisuuden ovia. Iloisia ihmisiä, aurinkoa, auttavaisuutta, lämpöä ja rakkautta. Rankkojen asioiden muuntautumista kevyemmiksi häivyttäen kipuja taka-alalle. Pehmentäen ja antaen vaikutusten loiventua. Pahan mielen ja surun muuttumista hymyksi ja olon rauhoittumista. Itselleen anteeksiantamista. Pakahduttavan onnen tuntemista. Tuulen tuivertaessa korvissa, auringon alla, mopon kyydissä, lähellä - kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuuluu ääni - sisältäni häivähtäen pelonhivenen.
Tiedän ettei lopu, en anna sen loppua. Tappelen sitä vastaan ja aion elää onnellisena elämääni. Sanokoon kuka mitä haluaa sisällä tai ulkona.
Tilaa:
Kommentit (Atom)