Normi minä

Lomani oli ja meni. Kesä jatkuu, luonnollisesti ja epäreilusti kun palasin takaisin toimistoon.

Olen kyynisyyden ilmentymä. Tänä päivänä, eilen ja ehkä vielä huomenna. Positiivisuus on karussa, jossain mielen syövereissä. Päätä särkee pelkästä negatiivisuudesta.

Itsetutkiskelussani en ole päässyt vielä täydelliseen tietouteen syystä tai syistä.
Olen tylsistynyt, kyyninen ja vailla toivon häivää. Lakoninen ilmeenikin tuijotti peilistä, enkä välittänyt.

Edes tööttäily mitä typerimmältä kuskilta aamulla ei saanut minua heräämään, nauramaan tai raivoamaan. Olen kypsä. Kaikkeen.

Päätin olla kypsä pari päivää, antaa itselleni luvan ja armon olla ja mököttää. Siltähän minusta tuntuu. Armottomalta.

Työt on syvältä, lapset kiukuttelee, kaverit on ärsyttäviä ja oma naamakin on väsyttävä.

Minun nuoriso toteaisi olostani. Mitä se angstaa?

Minusta välillä kuuluukin angstata. Mitä ihmettä pitäisi, olla onnellinen kuin ruusunnuppu, ihana ja ihastuttava? Aina ja jatkuvastiko?

Peukutella kaikkien onnellisuuden ylirajoilla valittuja kuvia facebookissa ja lukea mitä maireampia tekstejä. Voi hanuri sentään, että ihmisten elämät on täydellisiä!

Ja ihmiset varsinkin. Sekä niiden lapset. Ja niiden eläimet. Ja niiden kaverit. Ja niiden miehet. (Vaimoista ei miehet niinkään suitsuttele turhan takia, jos suitsuttelee, ylikyynisyyteni mietti miksiköhän. Rakkaudestako?)

Minä en usko ainaiseen positiivisuuteen. Painotan sanaa ainaiseen. Olla elämänsä huipulla onnellisuuden mittaristolla koko ajan. Ainakin luoda sellaista kuvaa.

Tosin voi olla olemassa ihmisiä jotka ovatkin kaikeen tässä maailmassa niin tyytyväisiä, että heillä on hymy huulilla jatkuvasti. Aamuisin herätessä ja iltaisin ennen nukkumaan menoa. He varmasti oikeasti rakastavat kaikkia ja kaikkea, aina.

Vai voiko?

No niin, olen siis jälleen tummuudessa, viikkojen positiivisuuksien jälkeen.

Ärsyyntyneenä tai ärsytettynä. Kummin vain.

Normi minä ja nyt se hymy :o)

Oikein onnellista ja aurinkoista päivää kaikille!