Hitaalla

Kuten olen todennutkin omassa profiilissani, olen ajoittain onneton. Tai ehkä onneton on väärä sana, mutta tyhjä. Väsynyt. Oloa on vaikea kuvailla mutta tuijottava on myös aika kuvaava adjektiivi olooni. Hitaalla, sanoisi ystävä.

Kamala väsy painaa yhtäkkiä päälle, eikä tosiaan pitäisi olla mistään juhlimisesta tai valvomisesta johtuvaa. Flunssasta, ehkäpä.

Tosin minun luonteeseeni kuuluu lapin mummolta varmaan osittain peritty geeni erakoitumisen pienestä enteestä. Tämä olotila saapuu siis ajoittain. Sulkeudun omaan itseeni niin, että meinaan joka kerta jäädä vähintään auton alle, saati heittää avaimet roskikseen, roskien sijaan.

Useita kertoja, olen ajellut autolla jonnekin aivan väärään paikkaan ajatuksissani. Poika kyydissä lätkämatsiin saattaa kysyä yhtäkkiä että "äiti, sä taidat olla vähän väsynyt?"

Ajatukset täyttävät pääni niin, että se jotenkin ylikuormittuu, luulen. Tällöin tekisi mieli nukkua osa asioista pois ja herätä sosiaalisena uuteen aamuun. Niin, tai oleskella muutaman viikon vaikkapa Intiassa puhumatta kenellekään muuta kuin tervehdykset, varsinkin aurigolle.

Tunnistan itsestäni tämän erakon olemassaolon heti, kun se alkaa minuun saapua. Vetäydyn, hiljennyn enkä jaksa olla sosiaalinen. Yritän pienentää elämäni kotiin, seinien sisälle - vetäen verhoja kiinni. Välillä tunnen kuinka katselen kaikkea jostain kauempaa, omaa elämääni sekä muiden. Ihmettelen muiden ihmisten yltiöpositiivisuutta, kunnes huomaan omaksi parhaakseni olla huomioimatta niitäkään. Kääriydyn miettimään, pohtimaan ja märehtimään oloani, kunnes taas havahdun ja herään.

Olen oppinut pitämään tuosta ajoittaisesta tilastani. Tunnen, että se kuuluu minuun ja pidän siitä. Olen oppinut, että sen kautta saan taas voimia innostua ja toimia. Tuo vetäytyminen ja hiljentyminen kestää muutaman päivän, sitten taas nousen kuin runojen Fenix lintu ja jaksan.

Mitä, joku kysyisi: no koko tätä maailmaa, tsunameita, itseäni, rakkaita lapsiani, läheisiäni, työtäni, kiirettäni ja ystäviäni.