No niin, nyt se on sitten alkamassa. Nimittäin neljänkympin kriisi. Mä olenkin odottanut sitä jo alkavaksi, koska en ole mielestäni ikäkriiseillyt vielä koskaan mitään. En siis murkkuna, enkä kolmekymppisenä.
Murkkuna tsekkailin huulipyöreenä kun joku kavereista alkoi värjäämään hiuksia mustaksi ja toinen alkoi roikottaa playboy pupuja joka paikassa. Suuresti ihailema ystäväni oli puettuna vaalenapunaisiin pupuihin korvista lähtien. Tukka töttöröllä luonnollisesti.
Jollain alkoi riidat kotona kovenemaan ja joku karkailikin toisinaan. Itse hengailin vähän siellä täällä ja porukoissa mukana. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin muutaman vuoden vanhemmat kaverit joiden kanssa roikuttiin autoissa kuunnelle Led Zeppelinin ja Metallicaa vuorotellen ajellen ympyrää. Hienoimmat autot oli amerikan rautoja joita sain moottoritiellä ajellakin toisinaan.
Välillä hengailtiin rannalla metsikössä joka oli alueen nuorten valtaama leiripaikka kaikelle kielletylle varsinkin oluen juonnille ja tupakan poltolle. Siellä kai ne ensi suudelmatkin toteutettiin.
Luulen että olin suhteellisen helppo kotona, jotakuinkin tottelevainen. Tosin ei minulla jotenkin ollut tarvettakaan ruveta rettelöimään. Keskityin kai fiilisteleen muiden rankempia juttuja ja sympatioimaan muiden taistoja.
Täytyy kai ihmisen joskus kuitenkin kriiseillä ja olen havainnut itsessäni merkkejä jo jonkin aikaa.
Yhtenä päivänä pelästyin toden teolla ajatellessani että, nytkö mä siis jo elin? Mä olen aikuinen. Voi ei, mun elämä on vaan valunut mun silmien edestä. Mä en ole ehtinyt vielä tehdä mitään! Paniikki iski niin, että kyyneleet rupes valumaan kesken kauppa reissun. Piti nopee rynnätä ulos ja jättää maidot tiskiin.
Toisena päivänä heräsin samaan ajatukseen, kun joku lapsista tokas mulle jostain asiasta, jota en enään edes muista että "äiti kyllä sä taidat olla ihan kujalla näistä jutuista!" Siis mitä, enhän mä ole missään kujalla, pihalla tai autissa vaan ihan messissä nuorten jutuissa. Tai siis ainakin luulen olevani. En kai sitten ihan täydellisesti olekaan, enään.
Aikuinen. Kummallista tässä minun elämässäni on se että en minä tunne olevani vieläkään aikuinen. Minun äiti on. Minä olen lapsi. Tai siis nuori ihminen joka jo osaa joitain asioita hoitaa itse ja ottaa vastuun omasta elämästään.
Niin ja nuori aikuinen, jolla on jo kolme lasta, kaksi koiraa ja se poni vastuullaan. Hevi setti, eläintarha suorastaan, sanoi ystävä.
Tuo vastuuhan se on, jonka takia hyperventoiloin aika ajoin. Se rajoittaa erilaisia asioita elämänmenossa, vaikkakin toisaalta monet asiat ovat kuitenkin järjestelykysymyksiä. Muistutan itseäni että lähdinhän minä Intiaankin vajaaksi kolmeksi viikoksi itsekseni ja hyvinhän se pesua pärjäsi.
Se kaikista selkein juttu meillä naisilla tietty on tämä vartalo. Toinen laitattaa rintojaan, toinen huuliaan. Yksi miettii luomileikkausta. ei ehkä vielä mutta tulevaisuudessa. Kaikki on käynyt omassakin mielessä, mutta laiskuuteni takia en saa laitettua edes tekokynsiä itselleni.
Luulen että leikkaukset eivät ole minun juttuni vaikka ihaillen katselinkin kyyneleenmuotoisia rintoja naisten lehden sivuilta. Oma vartalo on oma ja kiitollisena geeneistä yritän silti olla kamalasti tutkimatta omaa tarakkaani kovinkaan kovassa valossa tai hirveän läheltä.
Ennen ei tarvinnut koskaan miettiä mitä suuhunsa laittaa mutta nykyään olen alkanut kiinnittää siihen kieltämättä huomiota, laiskasti kylläkin. Jossain luki että viini pitäisi jättää pois dietin aikana. Minä en siis ole koskaan ollut dietillä, enkä ole.
Raadollisimmat asiat joita miettii on ne tietynlaiseen vapauteen liittyvät asiat."Tässäkö tämä nyt on. Lapset, mies, perhe, asunto, auto ja kaverit. Enkö minä sitten koe koskaan enään mitään uutta ja jännittävää?" hoin yhdelle ystävälle.
"No toki toki", jalat maassa oleva ystäväni tokaisi. "Mitä sä luulet että sä olet jossain kuplassa vai? Sun elämänhalullas tapahtuu vielä vaikka mitä mistä kirjoittaa tai olla kirjoittamatta".
Rupesi naurattamaan koko kriiseily.
Miten mä en jotenkin uskois, että sulla on ikäkriisi? Siis mähän täytän helmikuussa nelkyt ja suorastaan odotan sitä. No okei, onhan peilistä kurkkaava mummonkuva vähän rypistynyt sitte viime vuosilta, mutta ne on vaan naururyppyjä ja maan vetovoima vetää nykyisin enemmän puoleensa kuin ennen, se on kato sitä ilmastonmuutosta ja semmosta... vai?
VastaaPoistaMusta tää on älyttömän hienoa aikaa. Muksut kasvaa, on enemmän aikaa itsellekin, kaikki on pitkälti järjestelykysymyksiä. Kaikki on vaan kiinni ASENTEESTA! Lähes joka asiassa. Vähän lisää itsekkyyttä ja asennetta, niin hyvä tulee. Voihan sitä elämänsä elää uhraamalla itsensä toisten vuoksi, mutta väitän, että koko perhe voi paremmin, kun itse osaa olla välillä vähän itsekäskin. Hauskuus ja ilo, ne on mun avainjuttuja. Kuka sanoo, että arjen pitää olla harmaata ja kurjaa? Sitähän se kuitenkin pääsääntöisesti on, se elämä. Siitä pitää ottaa ilo irti ja oppia nauttimaan niistä pienistä asioista, nauraa niille lapsille ja kaikille hölmöilyille. Ei oteta niin vakavasti. Itse just ajattelin yks päivä, että jos nyt lähtö tulis, niin ei mulla jäis oloa, että jotain oleellista on jäänyt puuttumaan tai tekemättä. Tähän asti on ollut hyvä ja vaiherikas elämä ja sitä se on toivottavasti tästä eteenpäinkin. Ei sen tarvi tarkoittaa sitä, että pitäis olla ruusuja ja shampanjaa koko ajan, voi välillä olla vaahtokarkkejakin :)
Musta ainakin tuntuu, että onni ei tule ylimääräisistä Luis Vuittoneista, ei pintaliitoyökerhoista, ei exoottisista lomamatkoista, ei luksusjahdeista... ei mulla siis mitään niitä vastaankaan ole, mutta sen olen oppinut, ettei kannata elää "sitku" -meiningillä... sitku lapset on isoja, sitku olen 50, sitku, sitku... koskaan ei tiedä, milloin se noutaja saapuu. Eletään siis omina hauskoina ja villeinä itsenämme ja ollaan onnellisia (kohta) nelikymppisiä, hienoja ja kriisittömiä naisia! Eks vaan? Asenteesta Juhani "Tami" Tamminenkin sanoi, että vähän geeliä päähän ja vastatuuleen.