Koko elämäni olen kuunnellut musiikkia. Aina. Joskus huomaan itseni kummalliseksi ja havahdun tunteeseen että jokin puuttuu.
Musiikki antaa minulle voimaa, iloa, keventää oloani ja täydentää ajatuksiani.
On levyjä jotka on kuunneltu niin puhki ettei niitä voi enään kuunnella, niihin on itketty surut ja huolet ja nyt niiden tulee olla osana elämän arkistoa. Muistan kuinka yhtenä pimeänä pakkasiltana vuosia sitten kuuntelin yhtä kappeletta 64 kertaa suoraa soittoa. Se imi pois pahimman kärjen ja olo helpottui. Uni tuli.
,
Minulla on tapana kuunnella loistavia levyjä niin paljon, että kappaleet jää osaksi minua. Lapset saavat osansa tästä tavasta ja tunnistavat tunteen musiikin takana. Kävi jopa niin että erästä vanhaa levyä ei voi enää kuunnella ollenkaan, koska se kuulemma muistuttaa siitä ajasta, kun äiti oli niin surullinen.
Musiikki on tunteita ja tunnetta. Minulle se on myös mielikuvistusta. Sen mukana voi haaveillä ja iloita. Fiilistellä ja muistella. Minun muistiarkistoni perustuu monessa suhteessa musiikkiin. Voin katsoa tapahtumia taaksepäin levyjen avulla. Saan helposti mieleeni tunteita ja tapahtumia musan kautta. Myös omaa itseäni tarkastelen monesti myös musiikin kautta, se on kuin peili tai kuva.
Minulla on ollut ilo tavata samanlaisia ihmisiä, jotka ovat myös vuosien varrella antaneet uusia juttuja, uusia artisteja ja tuntevat makuni. Sain juuri levyn joka soi jatkuvasti, autossa ja kotona. Saa minut hymyilemään ja antaa hyvää mieltä.
Siitähän musiikissa loppujen lopuksi onkin kyse, se parantaa ainakin minut aina.
Kynttilöitä, pikkujouluja ja hyvät ystävät; nupit kaakkoon.
Nyt soi uusin James Blunt!
lauantai 20. marraskuuta 2010
torstai 11. marraskuuta 2010
Vuoristorataa!
Väsymys painaa päälle niin että silmien avaaminenkin tuntuu vievän voimia.
Silitän herätellen tytön, tarjoan mehun ja autan istumaan. Näen nesteen hupenevan ja tunnen ilon. Pienen kilahduksen sisälläni, joka ilahduttaa.
Nyt suihkun kautta keittiöön, aamupalaa. Mitä tänään? Mikä maistuisi ja toisi toivoa? Puuroa, muroa, hedelmiä, leipää, tuoremehua.. jogurttiako?
Ei pysty, ei kykene. Mitä? Ruokaa suuhun ja pureskelee. Ei kai nieleminen näin vaikeaa voi olla, pikkuveli tiuskii kulmiensa alta. Ihmettelee ja yrittää ymmärtää.
Yritä edes, maanittelen, vaadin, pyydän ja huudan. Pakko syödä, paha olo valtaa muuten taas. Ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Silmät kostuu kuten jatkuvasti nykyisin. Pala kurkussa tuntuu jo fyysisesti.
Tytönkin silmät kostuu ja kyyneleet vierivät. Ei pysty, purskahtaa itkuiseen huutoon, oksettaa ja kuvotus tulee. Vähän, lusikallinen tai kaksi. Jotain.
Viha kumpuaa, niin tukahdettuna väistyn luovuttaen ja ovi kolahtaa.
Tänään meidän aamu ei mennyt hyvin ja minä aloitin tupakoinnin.
Silitän herätellen tytön, tarjoan mehun ja autan istumaan. Näen nesteen hupenevan ja tunnen ilon. Pienen kilahduksen sisälläni, joka ilahduttaa.
Nyt suihkun kautta keittiöön, aamupalaa. Mitä tänään? Mikä maistuisi ja toisi toivoa? Puuroa, muroa, hedelmiä, leipää, tuoremehua.. jogurttiako?
Ei pysty, ei kykene. Mitä? Ruokaa suuhun ja pureskelee. Ei kai nieleminen näin vaikeaa voi olla, pikkuveli tiuskii kulmiensa alta. Ihmettelee ja yrittää ymmärtää.
Yritä edes, maanittelen, vaadin, pyydän ja huudan. Pakko syödä, paha olo valtaa muuten taas. Ahdistaa ja kurkkua kuristaa. Silmät kostuu kuten jatkuvasti nykyisin. Pala kurkussa tuntuu jo fyysisesti.
Tytönkin silmät kostuu ja kyyneleet vierivät. Ei pysty, purskahtaa itkuiseen huutoon, oksettaa ja kuvotus tulee. Vähän, lusikallinen tai kaksi. Jotain.
Viha kumpuaa, niin tukahdettuna väistyn luovuttaen ja ovi kolahtaa.
Tänään meidän aamu ei mennyt hyvin ja minä aloitin tupakoinnin.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Jännittää!
Jännittää.
Katson kelloa minuutin tai kahden välein. Odotan, odotan ja mietin, kumpa aika jo kulkisi eteenpäin. Yli sen kummajaisen, pelon ja pahoinvoinnin. Kouluruokailun.
Meillä on juteltu, touhuttu, levätty ja itketty. Naurettukin on jo. Niin ja syöty. kaikenlaista. Miten mielissäni sisälläni häivähteli, kun lapsi itse laittoi itselleen syötävää, välipalaa kun oli niiiin nälkä. Kuten ennen, ennen tämän kovan huolen esiintuloa.
Tutkimuksia on tehty ja kaikkea ei vielä selvitetty. Toisaalta on tullut tietoa ja terveyttä, eikä ainakaan vielä lisää sairautta.
Odottavan aika on pitkä. Minulla tuntuu kuin se olisi ikuisuus. Mutta nyt on mentävä pienin askelin, välillä peruuttaen ja tunnustellen. Pienen pään aivoituksia on pulpahdellut esiin. Miten joistain asioista on voinut tulla niin pelottavia ja karuja? Muiden pilkka, nauru tai ylenkatse on voinut heilahduttaa mieltä tummuutta päin. Pelko nolauksesta tai esillä olosta on muodustunut ahdistavaksi möykyksi sisällä, rintakehään paineeksi ja fyysiseksi pahaksi oloksi. Mahassa kiertää. Eikä ole ruokahalua - päin vastoin.
Nyt se viesti tuli: mulla on tosi paha olo,en voi syödä, teen kokeen ja pakko lähteä lepäämään ja syömään kotiin :(
Äidillä puristaa nyt rinnasta ja tulee itku. Eikö tämä lopu koskaan? eikö me päästä tästä mitenkään yli? miten?
Pieni rakas, autan kaikin keinoin, yritä ja jaksa voittaa tämä.
Katson kelloa minuutin tai kahden välein. Odotan, odotan ja mietin, kumpa aika jo kulkisi eteenpäin. Yli sen kummajaisen, pelon ja pahoinvoinnin. Kouluruokailun.
Meillä on juteltu, touhuttu, levätty ja itketty. Naurettukin on jo. Niin ja syöty. kaikenlaista. Miten mielissäni sisälläni häivähteli, kun lapsi itse laittoi itselleen syötävää, välipalaa kun oli niiiin nälkä. Kuten ennen, ennen tämän kovan huolen esiintuloa.
Tutkimuksia on tehty ja kaikkea ei vielä selvitetty. Toisaalta on tullut tietoa ja terveyttä, eikä ainakaan vielä lisää sairautta.
Odottavan aika on pitkä. Minulla tuntuu kuin se olisi ikuisuus. Mutta nyt on mentävä pienin askelin, välillä peruuttaen ja tunnustellen. Pienen pään aivoituksia on pulpahdellut esiin. Miten joistain asioista on voinut tulla niin pelottavia ja karuja? Muiden pilkka, nauru tai ylenkatse on voinut heilahduttaa mieltä tummuutta päin. Pelko nolauksesta tai esillä olosta on muodustunut ahdistavaksi möykyksi sisällä, rintakehään paineeksi ja fyysiseksi pahaksi oloksi. Mahassa kiertää. Eikä ole ruokahalua - päin vastoin.
Nyt se viesti tuli: mulla on tosi paha olo,en voi syödä, teen kokeen ja pakko lähteä lepäämään ja syömään kotiin :(
Äidillä puristaa nyt rinnasta ja tulee itku. Eikö tämä lopu koskaan? eikö me päästä tästä mitenkään yli? miten?
Pieni rakas, autan kaikin keinoin, yritä ja jaksa voittaa tämä.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Huolestunut
Minä olen huolissani! Ihan mielettömän huolestunut, niin huolestunut että mahaa särkee ja otsassa tykyttää.
Huoli, se isoin ja mahtavin, josta ollaan luettu ja lievänä sitä kuumeisen lapsen vieressä jo koettukin. Huoli omasta lapsesta, joka on sairastunut ja jota ei burana tai kuuma mehu tällä kertaa paranna. Tunne on kuristava ja ahdistava. Se tunkee ajatuksiin jatkuvalla syötöllä ja uneenkin se vaikuttaa. Näen unia ruuista. Viimekin yönä lihapullista.
Tunne huolesta tulee esiin vaikkei tarkoittaisikaan, saati ajattelisi. Valokuvasta nauravasta tytöstä, punaisista poskista, vinosta piposta, siitä onnesta siellä ponin selässä. Itku ja kyyneleet
valtaavat silmät jatkuvasti. Vaikka kuinka purisin huultani ja hymyilisin.
Meillä on sairastuttu syömishäiriöön. Herätys diagnoosiin: vakava keskivaikea aliravitsemus - tila. Ei anoreksiaan eikä bulimiaan, ei niin tunnettuihin hirviöihin mutta samaan aiheeseen.
Ruoka. Näläntunne ja pahoinvointi.
Pieni keho muuttuu ja kasvaa, vauhdilla, hillittömällä vauhdilla juuri nyt ja johon raaka-aineita rakentamiseen tarvittaisiin. Mutta kun niitä ei tuossa hennossa kehossa ole, eikä ole pitkään aikaan ollutkaan. Kun näläntunnekin on jo kadonnut, milloin niin on päässyt käymään? Pikkuhiljaa, piilossa, hiipien.
Nälkä. Ruoka. Syöminen. Miten sen voi unohtaa?
Uupunut lapsi, joka nukkuu ja lepää, valkoinen kuin lakana siellä sängyssä käpertyneenä. Nyt syödään ja juodaan, näläntunnetta ja kehoa herättäen. Yhdessä, pienin askelin ja kevyin ottein.
Tässä maailmassa ei kiirettä enään tunneta.
Huoli, se isoin ja mahtavin, josta ollaan luettu ja lievänä sitä kuumeisen lapsen vieressä jo koettukin. Huoli omasta lapsesta, joka on sairastunut ja jota ei burana tai kuuma mehu tällä kertaa paranna. Tunne on kuristava ja ahdistava. Se tunkee ajatuksiin jatkuvalla syötöllä ja uneenkin se vaikuttaa. Näen unia ruuista. Viimekin yönä lihapullista.
Tunne huolesta tulee esiin vaikkei tarkoittaisikaan, saati ajattelisi. Valokuvasta nauravasta tytöstä, punaisista poskista, vinosta piposta, siitä onnesta siellä ponin selässä. Itku ja kyyneleet
valtaavat silmät jatkuvasti. Vaikka kuinka purisin huultani ja hymyilisin.
Meillä on sairastuttu syömishäiriöön. Herätys diagnoosiin: vakava keskivaikea aliravitsemus - tila. Ei anoreksiaan eikä bulimiaan, ei niin tunnettuihin hirviöihin mutta samaan aiheeseen.
Ruoka. Näläntunne ja pahoinvointi.
Pieni keho muuttuu ja kasvaa, vauhdilla, hillittömällä vauhdilla juuri nyt ja johon raaka-aineita rakentamiseen tarvittaisiin. Mutta kun niitä ei tuossa hennossa kehossa ole, eikä ole pitkään aikaan ollutkaan. Kun näläntunnekin on jo kadonnut, milloin niin on päässyt käymään? Pikkuhiljaa, piilossa, hiipien.
Nälkä. Ruoka. Syöminen. Miten sen voi unohtaa?
Uupunut lapsi, joka nukkuu ja lepää, valkoinen kuin lakana siellä sängyssä käpertyneenä. Nyt syödään ja juodaan, näläntunnetta ja kehoa herättäen. Yhdessä, pienin askelin ja kevyin ottein.
Tässä maailmassa ei kiirettä enään tunneta.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Syksy on taas täällä!
Syksy alkoi! Huomaan syksyn tulleen kun meikäläisen normaali kiire muuttuu tosi kiireeksi. Varsinkin siviilipuolella siis.
Tämä tarkoittaa sitä että koulu on alkanut. Kotona mietitään taas lukujärjestystä, milloin on mitäkin ja mitä varusteita missäkin. Illat juoksen vanhempainilloissa tai tapahtumien vanhempain palavereissa.
Sama juttu toistuu lasten harrastuksissa. Kokouksia, palavereita. Suunnitellaan, kerjätään, mietitään ja anellaan. On turnauksia,reissuja, arpajaisia, sitä sun tätä. Kuka vastaa mistäkin ja kenelle pitää toimittaa mitäkin. Rahaa pitää syytää omiin arpajaisiin tai jos ehtisi(tai muistaisi), pitäisi ne myydä ne naapureille tai isovanhemmille. Sitten taas riemuttaisi kuka voitti minkäkin sponsoripipon tai heijastinsetin.
Onneksi tätä uberkiireistä säntäilyä kestää tämän ensimmäisen kuukauden, sen jälkeen se palautuu normaaliin vie ja hae illanviettoihin autossa ympäri pääkaupunkiseutua.
Touhu on kuitenkin kieltämättä hauskaa, onneksi. Jos pitäisikin uhrata näin paljon omaa aikaa joittenkin ääliöihmisten kanssa väittelyyn, voisi minun tapauksessa aktiivinen osallistuminen jäädä, jotakuinkin pomminvarmasti. Tuolta vapaaehtoispuolelta (toisin kuin työ tätä voi siis tehdä vapaaehtoisena!!) minulle on löytynyt montakin sielunsiskoa ja veljeä. Hauskoja hetkiä ja tiettyä yhteenkuuluvuuden tunnetta on ollut mukava huomata. Vanhemmat ja lapset tuntevat jo kivasti toisiaan ja yhteisiä kokemuksia matkojen varsilta sekä kotimaassa että ulkomaita myöten on alkanut kertyä jo kaikille, ehkä ystävyyksiäkin.
Viikonloppuna vietin kumpaisenkin päivän aamusta iltaan tällä kertaa pojan lätkäturnauksessa, ruokavastaavana. Meillä on hieno porukka joka ei turhia kitise tai marise. Hommat hoitui ja junnut kiittelivät herkkuruaasta liikuttavan yksimielisesti (kiitos Finduksen). Yksi pohjoosen porukka jopa tahtoi syödä illalla vielä uudelleen kun pojille maistui niin. Ruokavastaava sai joustavuudesta kiitokseksi ensimmäisen tsempparipalkintonsa, kärppäkoristeisen viirin.
Viiri on nyt keittiön ovessa kunniapaikalla. Ensi viikonloppu sitten kuningas jalkapallon parissa.
Tervetuloa kaffelle Finnairstadionille!
Tämä tarkoittaa sitä että koulu on alkanut. Kotona mietitään taas lukujärjestystä, milloin on mitäkin ja mitä varusteita missäkin. Illat juoksen vanhempainilloissa tai tapahtumien vanhempain palavereissa.
Sama juttu toistuu lasten harrastuksissa. Kokouksia, palavereita. Suunnitellaan, kerjätään, mietitään ja anellaan. On turnauksia,reissuja, arpajaisia, sitä sun tätä. Kuka vastaa mistäkin ja kenelle pitää toimittaa mitäkin. Rahaa pitää syytää omiin arpajaisiin tai jos ehtisi(tai muistaisi), pitäisi ne myydä ne naapureille tai isovanhemmille. Sitten taas riemuttaisi kuka voitti minkäkin sponsoripipon tai heijastinsetin.
Onneksi tätä uberkiireistä säntäilyä kestää tämän ensimmäisen kuukauden, sen jälkeen se palautuu normaaliin vie ja hae illanviettoihin autossa ympäri pääkaupunkiseutua.
Touhu on kuitenkin kieltämättä hauskaa, onneksi. Jos pitäisikin uhrata näin paljon omaa aikaa joittenkin ääliöihmisten kanssa väittelyyn, voisi minun tapauksessa aktiivinen osallistuminen jäädä, jotakuinkin pomminvarmasti. Tuolta vapaaehtoispuolelta (toisin kuin työ tätä voi siis tehdä vapaaehtoisena!!) minulle on löytynyt montakin sielunsiskoa ja veljeä. Hauskoja hetkiä ja tiettyä yhteenkuuluvuuden tunnetta on ollut mukava huomata. Vanhemmat ja lapset tuntevat jo kivasti toisiaan ja yhteisiä kokemuksia matkojen varsilta sekä kotimaassa että ulkomaita myöten on alkanut kertyä jo kaikille, ehkä ystävyyksiäkin.
Viikonloppuna vietin kumpaisenkin päivän aamusta iltaan tällä kertaa pojan lätkäturnauksessa, ruokavastaavana. Meillä on hieno porukka joka ei turhia kitise tai marise. Hommat hoitui ja junnut kiittelivät herkkuruaasta liikuttavan yksimielisesti (kiitos Finduksen). Yksi pohjoosen porukka jopa tahtoi syödä illalla vielä uudelleen kun pojille maistui niin. Ruokavastaava sai joustavuudesta kiitokseksi ensimmäisen tsempparipalkintonsa, kärppäkoristeisen viirin.
Viiri on nyt keittiön ovessa kunniapaikalla. Ensi viikonloppu sitten kuningas jalkapallon parissa.
Tervetuloa kaffelle Finnairstadionille!
perjantai 3. syyskuuta 2010
Kahden kodin syndrooma
"Äiti, ne on varmaan iskällä" on yksi yleisimmista lauseista meidän arjessa. Meillä on jatkuvalla syötöllä asioita väärässä kodissa. Tai me ainakin luullaan että ne on, vaikkei ne sitten loppujen lopuksi olisikaan.
Puhelimien laturit on kummallisia vehkeitä. Ne vaan yksinkertaisesti haihtuu savuna ilmaan vaikkei kukaan ole niihin koskenut?! Sukkia meillä on valehtelematta sellainen jättikori täynnä ja jaksan ihmetellä mihin niistä se toinen pari aina joutuu? Eikai kukaan yhtä sukkaa käytä? Eri pareja kylläkin, huomasin kauhukseni yhtenä päivänä.
Harrastusvälineitä haetaan sen mukaan missä viimeksi harrastettu, vaikka onneksi meillä on kahden auton autotalli, ilman autoja tosin, mutta täynnä erilaisia harrastevälineitä. Se on tavallaan jaettuna kolmen kodin välille josta sitten viedään ja tuodaan tarpeen mukaan, kuten raikkaita jääkiekkovarusteita tai hiihtoon liittyviä erimuotoisia/kokoisia välineitä.
Hyvä esimerkki tässä taannoin. Nuorin poika mietti ja pähkäili, pyöri ja hääräsi ympäri taloa. Sen puhelin oli hukassa. Kuulemma. Aikansa pähkäiltyään se tuli siihen lopputulokseen että puhelin oli jäänyt iskän luo.
Seuraavana päivänä kun se meni sitten isälleen, ihmettelin kun poika ei vastaa taaskaan puhelimeen. Kävi ilmi ettei se puhelin ollutkaan iskällä vaan kuitenkin varmasti meillä. Käännettyäni kaikki paikat tulin lopputulokseen ettei se nyt vaan meilläkään ollut. Se oli siis ihan oikeasti hukkunut.
Kouluuun viestiä ja seuraavalla viikolla puhelin löytyikin koulun metsästä. Rehtorilta tuli ystävällinen puhelu jossa ihmeteltiin miksei arvokkaan puhelimen kadottamisesta tullut aikaisemmin viestiä kouluun.
Poikani ilmaisi asian minusta hienosti, kun otin asian kotona esille: no koska meillä on se kahden kodin syndrooma!
ps. 100 metrin välimatka kodin A ja B:n välillä on luojan lykky!
Puhelimien laturit on kummallisia vehkeitä. Ne vaan yksinkertaisesti haihtuu savuna ilmaan vaikkei kukaan ole niihin koskenut?! Sukkia meillä on valehtelematta sellainen jättikori täynnä ja jaksan ihmetellä mihin niistä se toinen pari aina joutuu? Eikai kukaan yhtä sukkaa käytä? Eri pareja kylläkin, huomasin kauhukseni yhtenä päivänä.
Harrastusvälineitä haetaan sen mukaan missä viimeksi harrastettu, vaikka onneksi meillä on kahden auton autotalli, ilman autoja tosin, mutta täynnä erilaisia harrastevälineitä. Se on tavallaan jaettuna kolmen kodin välille josta sitten viedään ja tuodaan tarpeen mukaan, kuten raikkaita jääkiekkovarusteita tai hiihtoon liittyviä erimuotoisia/kokoisia välineitä.
Hyvä esimerkki tässä taannoin. Nuorin poika mietti ja pähkäili, pyöri ja hääräsi ympäri taloa. Sen puhelin oli hukassa. Kuulemma. Aikansa pähkäiltyään se tuli siihen lopputulokseen että puhelin oli jäänyt iskän luo.
Seuraavana päivänä kun se meni sitten isälleen, ihmettelin kun poika ei vastaa taaskaan puhelimeen. Kävi ilmi ettei se puhelin ollutkaan iskällä vaan kuitenkin varmasti meillä. Käännettyäni kaikki paikat tulin lopputulokseen ettei se nyt vaan meilläkään ollut. Se oli siis ihan oikeasti hukkunut.
Kouluuun viestiä ja seuraavalla viikolla puhelin löytyikin koulun metsästä. Rehtorilta tuli ystävällinen puhelu jossa ihmeteltiin miksei arvokkaan puhelimen kadottamisesta tullut aikaisemmin viestiä kouluun.
Poikani ilmaisi asian minusta hienosti, kun otin asian kotona esille: no koska meillä on se kahden kodin syndrooma!
ps. 100 metrin välimatka kodin A ja B:n välillä on luojan lykky!
torstai 2. syyskuuta 2010
Onnekasko?
Mä olen onnekas! No olen minä. Mulla on joka toinen viikonloppu "vapaata" siis vapaata mun lapsista (jotka on kyllä ihania, älkää käsittäkö väärin) eli aikaa tehdä mitä ihmettä lystää.
Mun kohdalla se tarkoittaa
a)nukkumista pidempään (kun ei tarvitse rähmät silmissä olla viemässä ketään ennen kukon laulua jäähallille tai jonnekin peräseinäjoelle turnaukseen)
b) leffojen katselua aamusta iltaan
c) sohvaperunana löysäilyä ja kaiken maailman turhien ohjelmien tuijottelua tylsistymiseen asti jäätelöä syöden
d) hortoilua kaupungilla kaulaliina hulmuten ja haaveillen uusista pussilakanoista
e) siivoamista hullun vimmalla musan tahdissa
f) punaviinistä keskellä päivää tai illalla viimeistään jonkun tai joidenkin kavereiden seurassa - tai vaan yksikseni.
Se yksinolokin on mun mielipuuhaa vaikken mä sitä itse aina muistakaan. Ne yksinolot on niitä hetkiä jolloin voi olla - tai siis ehtii olemaan joko onnellisimmillaan elämästä tai sitten alakuloisen murtuneena oman elämän tylsyydestä tai epäonnisuudesta. Riippuu kai tuosta naisille siunatusta mielialapyörremyrskyn ajankohdasta.
Jokatapauksessa kaiken negatiivisen vaikutuksen jonka avio-ero on voinutkaan antaa mausteeksi omaan elämään, edes pienen osan siitä kumoaa kyllä tuo pakollinen lastenhoito-järjestelmä.
Hoitaessani lasten hallinnollisia asioita kuten Wilma järjestelmää!!!,ruokintaa, harrastuksia, pyykkejä, iloja ja suruja niin kun vapaa viikonloppu lähenee niin olen alkanut jo nauttia tunteesta kohti hetkellistä "vapautta". No helppoa se ei ole ollut, vei jonkun vuoden, paljon kyyneleitä ja ikävöintiä.
Mikä päivä tänään onkaan.. torstai...no siis lapsethan lähtee tänään lastenhoitoon! Ja mulla on taas vanhempainilta.
ps. siis vapaa viikonloppu edessä: kumpikin päivä hallilla aamu kasista iltakasiin joten ihan aina sitä vapautta ei kuitenkaan ole ;o)
Mun kohdalla se tarkoittaa
a)nukkumista pidempään (kun ei tarvitse rähmät silmissä olla viemässä ketään ennen kukon laulua jäähallille tai jonnekin peräseinäjoelle turnaukseen)
b) leffojen katselua aamusta iltaan
c) sohvaperunana löysäilyä ja kaiken maailman turhien ohjelmien tuijottelua tylsistymiseen asti jäätelöä syöden
d) hortoilua kaupungilla kaulaliina hulmuten ja haaveillen uusista pussilakanoista
e) siivoamista hullun vimmalla musan tahdissa
f) punaviinistä keskellä päivää tai illalla viimeistään jonkun tai joidenkin kavereiden seurassa - tai vaan yksikseni.
Se yksinolokin on mun mielipuuhaa vaikken mä sitä itse aina muistakaan. Ne yksinolot on niitä hetkiä jolloin voi olla - tai siis ehtii olemaan joko onnellisimmillaan elämästä tai sitten alakuloisen murtuneena oman elämän tylsyydestä tai epäonnisuudesta. Riippuu kai tuosta naisille siunatusta mielialapyörremyrskyn ajankohdasta.
Jokatapauksessa kaiken negatiivisen vaikutuksen jonka avio-ero on voinutkaan antaa mausteeksi omaan elämään, edes pienen osan siitä kumoaa kyllä tuo pakollinen lastenhoito-järjestelmä.
Hoitaessani lasten hallinnollisia asioita kuten Wilma järjestelmää!!!,ruokintaa, harrastuksia, pyykkejä, iloja ja suruja niin kun vapaa viikonloppu lähenee niin olen alkanut jo nauttia tunteesta kohti hetkellistä "vapautta". No helppoa se ei ole ollut, vei jonkun vuoden, paljon kyyneleitä ja ikävöintiä.
Mikä päivä tänään onkaan.. torstai...no siis lapsethan lähtee tänään lastenhoitoon! Ja mulla on taas vanhempainilta.
ps. siis vapaa viikonloppu edessä: kumpikin päivä hallilla aamu kasista iltakasiin joten ihan aina sitä vapautta ei kuitenkaan ole ;o)
Perjantaina syömään!
Kaikki alkoi ideasta ottaa rakkaat ulkomaan elävät kotisuomeen käymään ja juhlistaa iloista jälleen näkemistä illallisen merkeissä. Kuten aina, meillä kaikilla on kaikkea, lapsia, töitä, mökkejä, harrastuksia ja muuta elämään sopivaa.
Kun pääpäivä läheni alkoi normaali meilirumba siitä kuka pääsee ja kuka ei. Lopulta autossa fudiskentän reunalla kaatosateessa kirjoitin maailman ihanimmille ystäville otteen päässä olevasta päiväkirjastani vastineeksi kaikenmoisille menoille ja kiireille.
Kehotus blogin pitämiseen alkoi ja tässä tämä nyt sitten on. Aloitan kirjoittajan urani kuten aloitan kaikki innostukseni kohteet; nopeasti, täysillä ja lähimmäisiäni hämmästyttäen. Luultavasti tämäkin harrastukseni kuivunee kokoon joko pian tai sitten todella pian.
Niin ja esittelystä: 38 vuotta, 5 lasta joista kolme itse tehtyä ja kaksi saatua, mies, koira ja poni. Töitä, harrastuksia (huijaan aina tässä, aikuisten oikeasti niitä ei ole, jollei lasketa kaikkien lasten miljoonaa harrastusta, niiden vientejä, tuonteja ja rahoitusta ja kaikkea siihen liittyvää!).
Että näin, olen innoissani ja täältä pesee!
Ote Jutan päiväkirjasta viime viikolta:
Kaikki viisi lasta kotona ja jokaisella joku meno. Kaikki säntäilee sinne tänne ja etsii joko juomapulloa tai kadonnutta sukkaansa.
Yritän päästä ulko- ovesta sisään kolmen hajoavan ruokakassin kanssa miettien kuinka ovatkin hienosti osanneet kasata kaikki kenkänsä, reppunsa ja kavereidensa kengät kasaksi ulko- oven eteen.
Koira pissaa ilopissat uudelle villamatolle. Ruoka, astianpesukoneen tyhjennys, täyttö, kattaus, raivot yhdelle digitaaliseen sotamaailmaan kadonneelle, pyykit pesuun ja toiset ulos kuivurista.
5 kg lihonut.....
.....Missä mun toiset farkut jotka mahtuu päälle. Voi kiesus. Se vanhempailta alkaa kohta. Päläpälä... Nyt pakko pyytää anteeksi mutta pakko lähteä viemään yhtä pojista treeneihin ja lisänä vaivaantunut hymy.
Juu, kyllä voin olla luokan vastuuvanhempi, ai molempien poikien, juu, kyllähän se sopii.....
Talla pohjassa hakemaan kärttyinen poika joka hokee sekunnin välein ollaanko myöhässä: no ei jumankauta olla mutta kohta ollaan tossa lyhtypylväässä jos et sä lopeta!
Ainiin se palaveri niistä pullamyyjäisistä... Pakko mennä! Mitä? oonko mä muka 700 junnun ruokinta vastaava? No joo hoidinhan mä se viimeksikin ja joo menihän se hyvin. Mitä lupasinko mä jo taas siihen???
Ja taas se yks soittaa sieltä tallilta: tää on seitsemäs kerta, tulen heti kun pääsen tunnin kuluttua, ai en ole soittanut kengittäjälle, en kisatoimistoon enkä valmentajalle. SOITAN kun ehdin!!!
Mikä hitto täällä haisee, havahdun palaneen käryyn ja kaikki kääpiöt ympäri taloa törmäilee ja etsii mikä kynttilä palaa kunnes huomaan että mun letti on tulessa! Fiskarsilla mustuneet palaneet karvat veks ja tuuletusta taloon... Ainiin sitä ennen koiran ulkoiluttaminset, pesu ja yhä pyykkiä koneeseen.
Niin ja missä mun rakas mieheni on: no jumankauta metsästämässä TIETTY!!!! Neljä päivää viimekin viikosta jonkun hanhen perässä ryömi. Se on loistavasti ulkoistanut kaiken muun mulle.
Ja syömäänkö perjantaina: no ihan sale ; ) !!!! Ps. Terveiset täältä fudiskentältä. Kohta jäähallille ja tallien kautta yöksi kotiin :o)
Jutta ps. Muru: Mikä on ulkkarit?
Kun pääpäivä läheni alkoi normaali meilirumba siitä kuka pääsee ja kuka ei. Lopulta autossa fudiskentän reunalla kaatosateessa kirjoitin maailman ihanimmille ystäville otteen päässä olevasta päiväkirjastani vastineeksi kaikenmoisille menoille ja kiireille.
Kehotus blogin pitämiseen alkoi ja tässä tämä nyt sitten on. Aloitan kirjoittajan urani kuten aloitan kaikki innostukseni kohteet; nopeasti, täysillä ja lähimmäisiäni hämmästyttäen. Luultavasti tämäkin harrastukseni kuivunee kokoon joko pian tai sitten todella pian.
Niin ja esittelystä: 38 vuotta, 5 lasta joista kolme itse tehtyä ja kaksi saatua, mies, koira ja poni. Töitä, harrastuksia (huijaan aina tässä, aikuisten oikeasti niitä ei ole, jollei lasketa kaikkien lasten miljoonaa harrastusta, niiden vientejä, tuonteja ja rahoitusta ja kaikkea siihen liittyvää!).
Että näin, olen innoissani ja täältä pesee!
Ote Jutan päiväkirjasta viime viikolta:
Kaikki viisi lasta kotona ja jokaisella joku meno. Kaikki säntäilee sinne tänne ja etsii joko juomapulloa tai kadonnutta sukkaansa.
Yritän päästä ulko- ovesta sisään kolmen hajoavan ruokakassin kanssa miettien kuinka ovatkin hienosti osanneet kasata kaikki kenkänsä, reppunsa ja kavereidensa kengät kasaksi ulko- oven eteen.
Koira pissaa ilopissat uudelle villamatolle. Ruoka, astianpesukoneen tyhjennys, täyttö, kattaus, raivot yhdelle digitaaliseen sotamaailmaan kadonneelle, pyykit pesuun ja toiset ulos kuivurista.
5 kg lihonut.....
.....Missä mun toiset farkut jotka mahtuu päälle. Voi kiesus. Se vanhempailta alkaa kohta. Päläpälä... Nyt pakko pyytää anteeksi mutta pakko lähteä viemään yhtä pojista treeneihin ja lisänä vaivaantunut hymy.
Juu, kyllä voin olla luokan vastuuvanhempi, ai molempien poikien, juu, kyllähän se sopii.....
Talla pohjassa hakemaan kärttyinen poika joka hokee sekunnin välein ollaanko myöhässä: no ei jumankauta olla mutta kohta ollaan tossa lyhtypylväässä jos et sä lopeta!
Ainiin se palaveri niistä pullamyyjäisistä... Pakko mennä! Mitä? oonko mä muka 700 junnun ruokinta vastaava? No joo hoidinhan mä se viimeksikin ja joo menihän se hyvin. Mitä lupasinko mä jo taas siihen???
Ja taas se yks soittaa sieltä tallilta: tää on seitsemäs kerta, tulen heti kun pääsen tunnin kuluttua, ai en ole soittanut kengittäjälle, en kisatoimistoon enkä valmentajalle. SOITAN kun ehdin!!!
Mikä hitto täällä haisee, havahdun palaneen käryyn ja kaikki kääpiöt ympäri taloa törmäilee ja etsii mikä kynttilä palaa kunnes huomaan että mun letti on tulessa! Fiskarsilla mustuneet palaneet karvat veks ja tuuletusta taloon... Ainiin sitä ennen koiran ulkoiluttaminset, pesu ja yhä pyykkiä koneeseen.
Niin ja missä mun rakas mieheni on: no jumankauta metsästämässä TIETTY!!!! Neljä päivää viimekin viikosta jonkun hanhen perässä ryömi. Se on loistavasti ulkoistanut kaiken muun mulle.
Ja syömäänkö perjantaina: no ihan sale ; ) !!!! Ps. Terveiset täältä fudiskentältä. Kohta jäähallille ja tallien kautta yöksi kotiin :o)
Jutta ps. Muru: Mikä on ulkkarit?
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
PS 3
Meillä on pleikka. Tai siis meillä on kaikki pleikat, wiit ja nintendot. Mutta pleikka kolmonen on kurko! Muita ei pelata, ne voisi siis myydä pois. Mutta kun ei raaski, jos joku vaikka kuitenkin haluaisi pelata keilaamista tai golfia 12 neliön huoneessa?
Meidän pleikkaa kiikutetaan kahden kodin väliä, sitä viritellään ja palvotaan. Se internetmaailma on tunkeutunut meille kotiin, ihan kun ei riittäisi katsoa uutisista sotaväläyksiä. Pojilla on selvä strategia peliin, varsinkin tähän kaikkien huulilla olevaan Modern Warfare 2 CoD peliin. Se on sotapeli jossa on erilaisia maailmoja ja siellä pelataan ryhmissä tai itsekseen...serkkujen kanssa ja ympäri maailmaa.Mikeillä puhutaan jotain jota vanhemman on täysin mahdotonta ymmärtää: quick scope, no scope, montage, tulkaa C:lle, lippuun...siinä se on, ylhäällä, AK-47, UMP45, tule tule, ammu nyt..eiku NYT!
Muutaman kiljunnan ja tappelunnujakan jälkeen peli katosi, piilotin sen keittön kaappiin ja pojat ihmettelivät. Toisen kerran rynnin huoneeseen ja apinan raivolla sain taottua sen ulos siitä kirotusta mashinasta ja heitin partsilta (tosin pojat ei sitä tiennyt kun nöyränä hain sen heti takaisin ja piilotin takavarikko nimiseen jemmaan)
Saivat sen takaisin mutta ehdolla että itse selvittävät vuoronsa ja peliaiakansa. Itse miettivät peliaikansa ja aloittivat keskustelun pelipäivistä? jotain olen kai saanut niille päähän..
Itsekin olen seurannut sitä (tietenkin hyvänä vanhempana)ja täytyy myöntää että onhan se NYT IHAN SAIRAAN SIISTI! Grafiikka on huippuluokkaa ja tuntuu kuin väijyisi oikeasti talon kulmalla pyssy kädessä rofea ja polea...en kyllä yhtään ihmettele että se noita pikkukundeja ja vähän isompiakin kiinnostaa.
Tänään se takavarikoitiin taas. Jäähdyttelyksi. Pojilla tuli kiire lähteä iskälle. Miksiköhän?
Meidän pleikkaa kiikutetaan kahden kodin väliä, sitä viritellään ja palvotaan. Se internetmaailma on tunkeutunut meille kotiin, ihan kun ei riittäisi katsoa uutisista sotaväläyksiä. Pojilla on selvä strategia peliin, varsinkin tähän kaikkien huulilla olevaan Modern Warfare 2 CoD peliin. Se on sotapeli jossa on erilaisia maailmoja ja siellä pelataan ryhmissä tai itsekseen...serkkujen kanssa ja ympäri maailmaa.Mikeillä puhutaan jotain jota vanhemman on täysin mahdotonta ymmärtää: quick scope, no scope, montage, tulkaa C:lle, lippuun...siinä se on, ylhäällä, AK-47, UMP45, tule tule, ammu nyt..eiku NYT!
Muutaman kiljunnan ja tappelunnujakan jälkeen peli katosi, piilotin sen keittön kaappiin ja pojat ihmettelivät. Toisen kerran rynnin huoneeseen ja apinan raivolla sain taottua sen ulos siitä kirotusta mashinasta ja heitin partsilta (tosin pojat ei sitä tiennyt kun nöyränä hain sen heti takaisin ja piilotin takavarikko nimiseen jemmaan)
Saivat sen takaisin mutta ehdolla että itse selvittävät vuoronsa ja peliaiakansa. Itse miettivät peliaikansa ja aloittivat keskustelun pelipäivistä? jotain olen kai saanut niille päähän..
Itsekin olen seurannut sitä (tietenkin hyvänä vanhempana)ja täytyy myöntää että onhan se NYT IHAN SAIRAAN SIISTI! Grafiikka on huippuluokkaa ja tuntuu kuin väijyisi oikeasti talon kulmalla pyssy kädessä rofea ja polea...en kyllä yhtään ihmettele että se noita pikkukundeja ja vähän isompiakin kiinnostaa.
Tänään se takavarikoitiin taas. Jäähdyttelyksi. Pojilla tuli kiire lähteä iskälle. Miksiköhän?
Mä tunnen julkkiksen!
Mulla on pakottava tarve kirjoittaa tästä aiheesta. Mä tunnen yhden julkkiksen tai oikeastaan kaksi. Sen ekan julkkiksen avovaimokin on nimittäin julkkis. Tuo ensimmäinen julkkis on mun mieliääni tuolta aamu radiosta. Viime vuonna taisi tulla valituksi vuoden ääneksi tai jotain sellaista. Siitä lähtien mä olen kutsunut sitä Ääneksi. Sen avovaimo taas oli yhdessä reality sarjassa maailmalla ja tuli toiseksi, vaikken mä sitä niin muistakaan tai vähän ehkä, mutten kunnolla. Mä olin silloin niin nuori :o)
Kun mä tapasin Äänen ensimmäisen kerran mulla meni pasmat ihan sekaisin. Nimittäin sen hunajainen ääni jotenkin riiteli sen lätyn kanssa. Nuhainen Uuno Turhapuro-lookki sekoitettuna Kurt Cobain lookkiin (Kurt RIP) ei heti istunut mun mielikuvaan sen äänen ja mun mielikuvituksen kanssa. Nyt jälkeenpäin se seikka ei enään häiritse mua niin pahasti.
Meillä on yhteinen harrastus. Eikä mikä tahansa harrastus olekaan, vaan karavaanailu. Kunnon teiden tukkoilu. Tai kukkoilu miten sen haluaakin nähdä. Yleensä ei niiden takaa näe mitään tai jos jotain, niin sairaan pitkän letkan ja vihaisia naamoja. Meitä karavaanareita se ei hetkauta, suuntaan eikä toiseen, siis kirjaimellisestikään..(onko toi sana vai nou, tiedä häntä)
Me laitetaan poppi länkättämään ja moikkaillaan reilusti vastaantulijoita. Eka reissu tehtiin festareille jossa Ääni oli juontamassa ja sen avovaimo (meinasin kirjoittaa avohoit..) oli juhlavieraana, kuten mekin kun saatiin lopulta pummittua niiltä liput. Makuukammari parkkeerattiin keskelle saarta ja siitä se juhla sitten irtosi. Hyvin ja hauskasti. Kuljetettiin juhlakalua Eli avovaimoa sillä bussilla ympäri hiekkadyynejäkin ja ohi turvamiesten.
Tämä meidän julkkispariskunta kuitenkin teki mahdottomista mahdottomimman. Ne änkesi jotain seitsemän niiden lasta tänä kesänä sellaiseen bussiin ja jurrutti sillä lasikuituvessalla niitä lapsiparkoja ympäri suomen maata. Aivan käsittämätön saavutus. Ne on nimittäin vielä yhdessä. Mun tietääkseni. Ja ne lapsetkin on ihan kunnossa. Mä sain siltä reissulta aivan varmasti universumin pisimmän tekstarin siltä kakkosjulkkikselta ja sen lukeminen ääneen Sipoon venekunnalle kesti jotain 20 minuuttia ja akkukin meinasi loppua välistä. Se oli maailman hauskin viesti. Kuten on mun tuntema karavaanarijulkkisperhekin.
Kun mä tapasin Äänen ensimmäisen kerran mulla meni pasmat ihan sekaisin. Nimittäin sen hunajainen ääni jotenkin riiteli sen lätyn kanssa. Nuhainen Uuno Turhapuro-lookki sekoitettuna Kurt Cobain lookkiin (Kurt RIP) ei heti istunut mun mielikuvaan sen äänen ja mun mielikuvituksen kanssa. Nyt jälkeenpäin se seikka ei enään häiritse mua niin pahasti.
Meillä on yhteinen harrastus. Eikä mikä tahansa harrastus olekaan, vaan karavaanailu. Kunnon teiden tukkoilu. Tai kukkoilu miten sen haluaakin nähdä. Yleensä ei niiden takaa näe mitään tai jos jotain, niin sairaan pitkän letkan ja vihaisia naamoja. Meitä karavaanareita se ei hetkauta, suuntaan eikä toiseen, siis kirjaimellisestikään..(onko toi sana vai nou, tiedä häntä)
Me laitetaan poppi länkättämään ja moikkaillaan reilusti vastaantulijoita. Eka reissu tehtiin festareille jossa Ääni oli juontamassa ja sen avovaimo (meinasin kirjoittaa avohoit..) oli juhlavieraana, kuten mekin kun saatiin lopulta pummittua niiltä liput. Makuukammari parkkeerattiin keskelle saarta ja siitä se juhla sitten irtosi. Hyvin ja hauskasti. Kuljetettiin juhlakalua Eli avovaimoa sillä bussilla ympäri hiekkadyynejäkin ja ohi turvamiesten.
Tämä meidän julkkispariskunta kuitenkin teki mahdottomista mahdottomimman. Ne änkesi jotain seitsemän niiden lasta tänä kesänä sellaiseen bussiin ja jurrutti sillä lasikuituvessalla niitä lapsiparkoja ympäri suomen maata. Aivan käsittämätön saavutus. Ne on nimittäin vielä yhdessä. Mun tietääkseni. Ja ne lapsetkin on ihan kunnossa. Mä sain siltä reissulta aivan varmasti universumin pisimmän tekstarin siltä kakkosjulkkikselta ja sen lukeminen ääneen Sipoon venekunnalle kesti jotain 20 minuuttia ja akkukin meinasi loppua välistä. Se oli maailman hauskin viesti. Kuten on mun tuntema karavaanarijulkkisperhekin.
Innostumisen mestari!
Pakko oli heti kirjoittaa vielä tuosta innostumisesta. Olen ehdottomasti innostumisen mestari. Siis joko INNOSTUN tai sitten en todellakaan innostu.
Minulla on innostumisista kokemusta vaikka muille jakaa. Tai siis suurinta osaa niistä en aio muille jakaa mutta muutamasta voin kertoa esimerkin.
Entisessä työpaikassani oli ihana, rauhallinen ja auttavainen tyttö töissä.
Kahden vuoden työskentelyn jälkeen yllätin hänet kerran jääkaapilta jossa hän yritti epätoivoisesti piilotella jotain. Se jokin sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä: maailman hienoin täytekakku! Minun mielestäni tietenkin (minun vahva sokerinleipurin taitoni...daaa!) vaikutti varmasti osiltaan tuohon hullaantumiseen siihen pieneen somaan kakkuun.
Pitkän piinaamiseni tuloksena sain tietää ihanan blogin jossa kaverini esittelee kaikkia suussa sulavia mielettömiä herkkujansa..(laitan osoitteen teille piakkoin)
Seuraavana päivänä ajoin kaupungin toiselle laidalle ja tyhjensin kukkaroni leivontakauppaan, jossa ihmettelin tavaroita ja aineksia kuin Liisa Ihmemaassa. Niitähän on ihmiset ihan tolkuttomasti, kaikenlaista syötävää, purkkia, muotteja, värejä ym.
Siitä alkoi sitten leivontakausi. Siis kakkujen leivontakausi. Vaihtelun vuoksi tein välillä muffinsseja ja kiikutin töihinkin erivärisiä sokerimassan peittämiä taideteoksiani. Lopulta lapsia alkoi kuulemma"ällöttämään" niiden kaloriydinpommien syöminen ja leivonta into lopahti parvekkeelle jääneisiin kakun jäännöksiin.
Toinen innostus alkoi rikkimenneistä helmistä. Koruhelminettikauppa alkoi yhtäkkiä nostamaan myyntiään kun tilasin erivärisiä, -muotoisia, makenveden tai suolaisen veden helmiä ja kiviä. Korutaiteilija alkoi pitämään näyttelyitä rivissä istuville lapsille tylsistymiseen asti ja mies nyökytteli hajamielisen innostuneena uudelle harrastukselle. Yötä myöden alkoi kasaantumaan pussitolkulla rannekoruja, kaulakoruja ja jopa korvakoruja. Niitä sitten jaettiin kavereille ja lasten kavereille. Vieläkin vaatekaapin lattialla on pölyinen pussi täynnä tarvikkeita ja niitä koruja. Se innostus kesti ehkä kuukauden.
Kolmas niin kuvaava innostukseni oli viime kevään hot jooga hegemoniani. Olin hurmiossa ja hehkutin kuinka en koskaan ennen ollut jäänyt koukkuun mihinkään, enkä urheilusta ollut saanut mitään erinäisiä kicksejä (kuten kaikki aina tolkuttivat) ja nyt olin "täysin koukussa" aamulla ennen kukon laulua käymääni joogaan. Se olikin kyllä aidosti ihanaa mutta yhtäkkiä huomasin etten ollutkaan uusinut korttiani ja niin se sitten jäi. Pyhästi tosin olen itselleni vakuuttanut että se taas alkaa...kohta...ihan pian...kaksi kertaa jo herätyskin ollut herättämässä mutta on vaan niin kauhiasti väsyttänyt....
Nyt olen innostunut tästä kirjoittamisesta ja tekisi mieli vaan kirjoittaa. Mutta mihin ihmeeseen mä laitan nämä tappelevat lapset?
Minulla on innostumisista kokemusta vaikka muille jakaa. Tai siis suurinta osaa niistä en aio muille jakaa mutta muutamasta voin kertoa esimerkin.
Entisessä työpaikassani oli ihana, rauhallinen ja auttavainen tyttö töissä.
Kahden vuoden työskentelyn jälkeen yllätin hänet kerran jääkaapilta jossa hän yritti epätoivoisesti piilotella jotain. Se jokin sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä: maailman hienoin täytekakku! Minun mielestäni tietenkin (minun vahva sokerinleipurin taitoni...daaa!) vaikutti varmasti osiltaan tuohon hullaantumiseen siihen pieneen somaan kakkuun.
Pitkän piinaamiseni tuloksena sain tietää ihanan blogin jossa kaverini esittelee kaikkia suussa sulavia mielettömiä herkkujansa..(laitan osoitteen teille piakkoin)
Seuraavana päivänä ajoin kaupungin toiselle laidalle ja tyhjensin kukkaroni leivontakauppaan, jossa ihmettelin tavaroita ja aineksia kuin Liisa Ihmemaassa. Niitähän on ihmiset ihan tolkuttomasti, kaikenlaista syötävää, purkkia, muotteja, värejä ym.
Siitä alkoi sitten leivontakausi. Siis kakkujen leivontakausi. Vaihtelun vuoksi tein välillä muffinsseja ja kiikutin töihinkin erivärisiä sokerimassan peittämiä taideteoksiani. Lopulta lapsia alkoi kuulemma"ällöttämään" niiden kaloriydinpommien syöminen ja leivonta into lopahti parvekkeelle jääneisiin kakun jäännöksiin.
Toinen innostus alkoi rikkimenneistä helmistä. Koruhelminettikauppa alkoi yhtäkkiä nostamaan myyntiään kun tilasin erivärisiä, -muotoisia, makenveden tai suolaisen veden helmiä ja kiviä. Korutaiteilija alkoi pitämään näyttelyitä rivissä istuville lapsille tylsistymiseen asti ja mies nyökytteli hajamielisen innostuneena uudelle harrastukselle. Yötä myöden alkoi kasaantumaan pussitolkulla rannekoruja, kaulakoruja ja jopa korvakoruja. Niitä sitten jaettiin kavereille ja lasten kavereille. Vieläkin vaatekaapin lattialla on pölyinen pussi täynnä tarvikkeita ja niitä koruja. Se innostus kesti ehkä kuukauden.
Kolmas niin kuvaava innostukseni oli viime kevään hot jooga hegemoniani. Olin hurmiossa ja hehkutin kuinka en koskaan ennen ollut jäänyt koukkuun mihinkään, enkä urheilusta ollut saanut mitään erinäisiä kicksejä (kuten kaikki aina tolkuttivat) ja nyt olin "täysin koukussa" aamulla ennen kukon laulua käymääni joogaan. Se olikin kyllä aidosti ihanaa mutta yhtäkkiä huomasin etten ollutkaan uusinut korttiani ja niin se sitten jäi. Pyhästi tosin olen itselleni vakuuttanut että se taas alkaa...kohta...ihan pian...kaksi kertaa jo herätyskin ollut herättämässä mutta on vaan niin kauhiasti väsyttänyt....
Nyt olen innostunut tästä kirjoittamisesta ja tekisi mieli vaan kirjoittaa. Mutta mihin ihmeeseen mä laitan nämä tappelevat lapset?
Tilaa:
Kommentit (Atom)