KUTSU

KUTSU

Minua ei kiinnosta mitä teet elääksesi
minä haluan tietää mitä sinä kaipaat
ja uskallatko uneksia
ja kohdata sen mitä sydämessäsi kaipaat

Minua ei kiinnosta miten vanha olet
minä haluan tietää riskeeraatko itsesi hullun lailla
rakkaudelle
unelmillesi
sille seikkailulle että olet olemassa

Minua ei kiinnosta astrologiset kompositiosi
minä haluan tietää oletko kohdannut oman kärsimyksesi keskustan
oletko kasvanut ja avautunut petetyksi tulemisen kautta
ja mennyt eteenpäin
vai oletko sulkeutunut ja kääntynyt sisäänpäin
pelosta ja kivusta

Minä haluan tietää voitko kohdata tuskan
minun tai omasi
piilottamatta sitä
peittelemättä sitä
korjaamatta sitä

Minä haluan tietää osaatko kohdata ilon ja onnen
minun tai omasi
ja voitko tanssia villisti
ja antaa ekstaasin täyttää sinut sormenpäitä ja
varpaita myöten
varoittamatta meitä olemaan
varovaisia
realistisia
tai muistamaan ihmisenä olemisen rajoitukset

Minua ei kiinnosta onko se tarina jota kerrot totta
minä haluan tietää uskallatko tuottaa pettymyksen toiselle
olemalla tosi itsellesi
kestätkö ulkopuolelta tulevan syytteen tai pettämisen
pettämättä omaa sieluasi, olemalla tosi itsellesi

Minä haluan tietää näetkö kauneuden
silloinkin kun se ei ole kaunista
joka päivä
ja voiko kauneus, rakkaus olla oman elämäsi pilari

Minä haluan tietää voitko kohdata elämässäsi puutteita
tai epäonnistumista
omaasi tai minun
ja silti seisoa järven rannalla täysikuun aikaan ja
huutaa "kyllä."

Minua ei kiinnosta missä sinä elät
ja paljonko sinulla on rahaa
minä haluan tietää jaksatko nousta ylös aamulla
tuskaisen, kärsimyksen yön jälkeen
väsyneenä
ja ruokkia lapsesi

Minua ei kiinnosta ketä sinä tunnet
tai miten sinä tulit tänne
minä haluan tietää seisotko tulen keskellä
kanssani
pelottomana

Minua ei kiinnosta, missä, mitä tai kenen kanssa
sinä olet opiskellut
minä haluan tietää mikä sinua kannattelee sisältä
kun kaikki muu hajoaa

Minä haluan tietää
voitko olla yksin itsesi kanssa
rakastaa itseäsi niinä tyhjinä vaikeina yksinäisyyden
hetkinä

Ikionnellinen tuli taloon!

Meillä on nykyään kaksi koiraa. "Kyllä, kaksi", totesin kaverille jonka naama venähti kun kerroin uutisen. "Ootko sä ihan tärähtänyt? Minkä takia sun piti vielä ottaa toinen koira. Eikö tossa paletissa ole jo tarpeeksi liikkuvia osia?"

No on kyllä liikkuvia osia. Mutta kerron miten siinä näin kävi.

Töissä oli jälleen tylsä päivä ja kuten aina välillä, surffailin netissä. Jostain syystä päädyin koirat.comin pentueet sivuile ja katseeni kiinnittyi puolitutun kasvattajan ilmoitukseen pienestä mustavalkoisesta pennusta. Ilmoituksessa kerrottiin kuinka pieni pentu oli myyty jo Saksaan näyttelykoiraksi, mutta alahampaan puuttumisen takia sen kauppa olikin purettu.

Järkytyin. Kuinka joku hylkäsi niin ihanan pikkuruisen olennon jonkun olemattoman hampaan takia?

Sain kasvattajan kiinni myöhemmin iltapäivällä ja kuin johdatuksesta ilmoitus oli jätetty samana päivänä. Kohtaloa, mietin ajaessani vain ja ainoastaan katsomaan pentua. Sympatian määrä oli selkeästi normaalia suurempi, koska myös toisen koirani kohtalo oli olla hiukan erilainen kuin muut. Sillä puuttui takajaloista yhdet varpaat.

Kaupat tuli kun Ikionnellinen (hänen espanjalainen nimensä) oli juuri niin ikionnellinen nähtyään meidät. Tiedän että se tunsi meidät omaksi perheekseen ensi silmäyksellä. "Sun on siis pakko saada se koira tai siis sähän taidat jo olla siellä hakemassa sitä?" sain vastauksen maailman toiselta laidalta, kun kynä kädessä allekirjoitusta varten, vielä varmastin asian talon toiselta aikuiselta. "Eihän tätä tännekkään voi jättää, näin ihanaa pikkuruista."

Nyt Ikionnellinen, jonka nimeksi annettiin Luna, on ikionnellinen meillä. Minä en aina ole yhtä onnellinen kun keräilen kakkakikkaroita mitä kummallisemmista paikoista, saati sitten talon toinen aikuinen.

Ystäväni lohkaisi hillittömästi nauraen: "Nyt mä tiedän mikä sä olet, sä olet munkan Brigette Bardon, keräilet noita eläimiä siihen malliin, kymmenen vuoden päästä niitä on jo kahdeksan."

Kyllä se nyt on tässä, ei eläimiä kiitos enään lisää.

Kriisi!

No niin, nyt se on sitten alkamassa. Nimittäin neljänkympin kriisi. Mä olenkin odottanut sitä jo alkavaksi, koska en ole mielestäni ikäkriiseillyt vielä koskaan mitään. En siis murkkuna, enkä kolmekymppisenä.

Murkkuna tsekkailin huulipyöreenä kun joku kavereista alkoi värjäämään hiuksia mustaksi ja toinen alkoi roikottaa playboy pupuja joka paikassa. Suuresti ihailema ystäväni oli puettuna vaalenapunaisiin pupuihin korvista lähtien. Tukka töttöröllä luonnollisesti.
Jollain alkoi riidat kotona kovenemaan ja joku karkailikin toisinaan. Itse hengailin vähän siellä täällä ja porukoissa mukana. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät kuitenkin muutaman vuoden vanhemmat kaverit joiden kanssa roikuttiin autoissa kuunnelle Led Zeppelinin ja Metallicaa vuorotellen ajellen ympyrää. Hienoimmat autot oli amerikan rautoja joita sain moottoritiellä ajellakin toisinaan.

Välillä hengailtiin rannalla metsikössä joka oli alueen nuorten valtaama leiripaikka kaikelle kielletylle varsinkin oluen juonnille ja tupakan poltolle. Siellä kai ne ensi suudelmatkin toteutettiin.

Luulen että olin suhteellisen helppo kotona, jotakuinkin tottelevainen. Tosin ei minulla jotenkin ollut tarvettakaan ruveta rettelöimään. Keskityin kai fiilisteleen muiden rankempia juttuja ja sympatioimaan muiden taistoja.

Täytyy kai ihmisen joskus kuitenkin kriiseillä ja olen havainnut itsessäni merkkejä jo jonkin aikaa.

Yhtenä päivänä pelästyin toden teolla ajatellessani että, nytkö mä siis jo elin? Mä olen aikuinen. Voi ei, mun elämä on vaan valunut mun silmien edestä. Mä en ole ehtinyt vielä tehdä mitään! Paniikki iski niin, että kyyneleet rupes valumaan kesken kauppa reissun. Piti nopee rynnätä ulos ja jättää maidot tiskiin.

Toisena päivänä heräsin samaan ajatukseen, kun joku lapsista tokas mulle jostain asiasta, jota en enään edes muista että "äiti kyllä sä taidat olla ihan kujalla näistä jutuista!" Siis mitä, enhän mä ole missään kujalla, pihalla tai autissa vaan ihan messissä nuorten jutuissa. Tai siis ainakin luulen olevani. En kai sitten ihan täydellisesti olekaan, enään.

Aikuinen. Kummallista tässä minun elämässäni on se että en minä tunne olevani vieläkään aikuinen. Minun äiti on. Minä olen lapsi. Tai siis nuori ihminen joka jo osaa joitain asioita hoitaa itse ja ottaa vastuun omasta elämästään.
Niin ja nuori aikuinen, jolla on jo kolme lasta, kaksi koiraa ja se poni vastuullaan. Hevi setti, eläintarha suorastaan, sanoi ystävä.

Tuo vastuuhan se on, jonka takia hyperventoiloin aika ajoin. Se rajoittaa erilaisia asioita elämänmenossa, vaikkakin toisaalta monet asiat ovat kuitenkin järjestelykysymyksiä. Muistutan itseäni että lähdinhän minä Intiaankin vajaaksi kolmeksi viikoksi itsekseni ja hyvinhän se pesua pärjäsi.

Se kaikista selkein juttu meillä naisilla tietty on tämä vartalo. Toinen laitattaa rintojaan, toinen huuliaan. Yksi miettii luomileikkausta. ei ehkä vielä mutta tulevaisuudessa. Kaikki on käynyt omassakin mielessä, mutta laiskuuteni takia en saa laitettua edes tekokynsiä itselleni.

Luulen että leikkaukset eivät ole minun juttuni vaikka ihaillen katselinkin kyyneleenmuotoisia rintoja naisten lehden sivuilta. Oma vartalo on oma ja kiitollisena geeneistä yritän silti olla kamalasti tutkimatta omaa tarakkaani kovinkaan kovassa valossa tai hirveän läheltä.

Ennen ei tarvinnut koskaan miettiä mitä suuhunsa laittaa mutta nykyään olen alkanut kiinnittää siihen kieltämättä huomiota, laiskasti kylläkin. Jossain luki että viini pitäisi jättää pois dietin aikana. Minä en siis ole koskaan ollut dietillä, enkä ole.

Raadollisimmat asiat joita miettii on ne tietynlaiseen vapauteen liittyvät asiat."Tässäkö tämä nyt on. Lapset, mies, perhe, asunto, auto ja kaverit. Enkö minä sitten koe koskaan enään mitään uutta ja jännittävää?" hoin yhdelle ystävälle.

"No toki toki", jalat maassa oleva ystäväni tokaisi. "Mitä sä luulet että sä olet jossain kuplassa vai? Sun elämänhalullas tapahtuu vielä vaikka mitä mistä kirjoittaa tai olla kirjoittamatta".

Rupesi naurattamaan koko kriiseily.

Lippis ja murkku

Meillä asuu lippispäinen esimurkku. Yksitoista vuotta, ihan kohta. Ei enää aina niin eläväinen ja nauravainen pellavapää vaan räppääjä, joujou-mies, räjähtelevä herkkänahka. Ihana, kuten ennenkin mutta niin yllätyksellisen ääripäinen. Isompi.

"Paljo bettiii et toi jengi saa tolta daijuun?" Onneksi jokapäiväinen paljo bettii koski tällä kertaa fudisjengiä mutta välillä se väittämä kuulostaa ihan toiselta. Slangi on vahvaa, sanaa ja viestiä vahvistavaa ja meillä sitä käytetään paljon. Ei kiroilla, onneksi, minun kuulteni ainakaan mutta nuorten omaa kieltä oppii harva se päivä lisää. Ne sanonnat ja jutut vääntyvät usein englanninkielestä.

Murkkuuteen kai kuuluu tietynlainen uhma. Toisilla ainakin. Isoveli ihmetteli miten pikkuveli oli lupaillut isoveljen kavereille turpaanvetoa jos vielä ärsyttävät. "Nehän on sua päätä pidempiä?" "Mutta kun ne koko ajan ärsyttää...paljo bettii et kuitenkin pärjäisin?" kuului vastaus. Ärsyttävät tai eivät, ketään ei vedellä kuonoon, missään tapauksessa, päivittelin.

Testosteronia on tullut taloon. Ja paljon.

Räppääminen on kova sana. Kaikenmoiset kirjainyhdistelmäbändit tai artistit tunnetaan meillä ja välillä kuuntelen naurua pidätellen kun pojat vetävät hillittömiä litanioita kimpassa toinen toistaan kompaten.

Miten kummassa ne voikin muistaa noita hehtopitkiä juttuja ulkoa? Ja niin nopeasti räpäten? Miten maantiedon jutut ei jää mieliin yhtä hyvin, kuin vettä vaan?

Tämä meidän lökäpöksy on myös hyvä laulaja. Jukka Pojan Se on silkkii kuulostaa liikuttavan ihanalta pienen pojan suusta laulettuna. Kovasta kannustuksesta ja pyynnöistä huolimatta laulut jää huomaamattomiksi lauluiksi omaan tilaan, muille niitä ei esitetä. Vaikkakin yhtenä päivänä ilmoitettu räp-artistin ura ehkä julkistakin lausuntaa vaatiikin. Räppääminen taitaa siis olla aivan eri juttu kuin laulaminen?

Räpäten koulutielle taasen. Veljekset kuin ilvekset, kimpassa nauraen. Uhmasta huolimatta äidillä tuli tippa linssiin.

Kesä tuli ja meni

Jeee...hurraa! Täällä ollaan taas kirjoittamisen äärellä. Kaikkien ystävien yllätykseksi, blogini jatkunee pitkän kesätauon jälkeen :o)

Huomasin että kirjoittamista ei pidä tehdä tai edes yrittää tehdä kuin silloin, kun on oikeasti asiaan päässä jo valmiina. Ilokseni hetki sitten, kun avasin sivut, huomasin että minulle oli tullut viestejä ja kommentteja, joista olin aivan haltioissani. Kiitos niistä teille.

Meillä meni kesä hujauksessa kuten kai monissa lapsiperheissä joissa harrastetaan paljon. Kun ratsastus ja fudis ovat painottuneina kesään niin kyllä, olen ollut kentillä ja traikun vedossa koko kesän. Varsinkin heppailua on tullut tehtyä. Kivaa puuhaa, paljon kivoja ihmisiä ja heposia. Nuoria, tyttöjä ja poikia samassa hengessä on ollut mielekästä seurata. Myös mukava maaseutumatkailu hoitunut siinä harrastuksen lomassa kun kuljettu kisoissa ympäri Etelä-suomea.

Kisakausi on meille toinen ja on ollut mukava huomata miten se hoitunee meiltä jo hienosti. Äiti - tytär tiimi joka ei aina niin helpoin tiimimuoto, on toiminut mielettömän hyvin. Kumpikin meistä on oppinut tietämään milloin jutella milloin ei todellakaan tarvitse kommentoida, rataa ratsastusta tai juuri mitään muutakaan.

Poikia en ole saanut hirveästi kannustusjoukkoihin, ovatkin sitten isänsä mukana pyörineet kalastamassa tai treenihommissa.

Kiva kesä oli ja meni, ensi kesänä ehkä jokunen päivä enemmän pysähtyneenä jonnekin riippukeinuun. Tänä kesänä ei kirjoja juuri luettu. Niiden aika on sitten taas pimeinä syysiltoina.

Nyt lupaan taas kirjoitella kaikennmoista, ideoita taas pää täynnä...

ps. musana soi tällä hetkellä Eva & The Heartmaker. Suosittelen.

Räjähdys!

Noniin, nyt sitten olisi voitu jakaa tuo Räyhä-äiti palkinto meikäläiselle. Minulle olisi voitu antaa tunnustusta äänijänteiden kireyttämisestä ja hermojen ylikuumentumisesta.

Miten voi seitsemäsluokkalainen herättää sellaisia tunteita?

Kun on tuhannetta kertaa jankuttanut koulun ja itsenäisyyden, hyvän ammatin ja arvosanojen tärkeydestä, välinpitämätön olankohautus saa minut aivan raunioiden partaalle (ei siis raunion partaalle vaan kokonaisen linnan raunioiden partaalle!)

Kun on juuri puhuttu, kuinka järkevää olisi aloittaa kokeeseen lukeminen hyvissä ajoin, muutamaa päivää ennen ja kolea herätys huomaamaan että kokeeseen lukemiseen aloitetaankin edellisenä iltana puoli kymmeneltä saa minut kiuhumaan yli, siis kileemään! "Mikä sul on, mitä sä kileet" - voi Pyhä Pietari kun mulla meinasi taas mennä vati nurin. Ai mitäkö kileen, no sun tulevaisuuttasi nuori neito!

Nuorella neidolla on sosiaalinen ylitsepursumisvaihe. On pakko kontaktoida kymmeniä kavereita facessa, koko ajan olla ajan hermolla ja addiktoitua kommentoimaan kavereiden kuvia. Kaverit ja tallit menee nyt kaiken muun ylitse, kaikella tarkoitan siis kouluhommia ja kotihommia. Kouluhommat hoitunee ripeästi ja mahdollisimman pienin ponnistuksin, kotihommat laahustaen ja vängäten. Kuka on vienyt koiran tai roskiksen eilen, tänään vai viime viikolla. Aivan sama, nyt on jokatapauksessa sinun vuorosi ja jos ei olekaan, viet nyt kuitenkin. Toteutuu kyllä mutta kolmannen komennuksen jälkeen.

Voiko olla rasittavampaa kun jankuttaa samoja lauseita jatkuvalla syötöllä kuin robotti?

Miten ihmeessä luoda kiinnostavuutta tai harrastuksessa selvästi näkyvää kilpailuviettiä murkulle tuonne koulun penkille ja oppimisen innostamiseksi?

Joku kertoi minulle että kyllä se tsemppaus vielä tulee noiden numeroiden kanssa, jotta pääsee sinne lukioon kuin haluaa. Ja haluuuhan neitokin, juuri tiettyyn lukioon.

No minä todella toivon että neidolle se tsemppi ja kiinnostus saapuu piakkoin.

Roskamies!

Aamulla töihin ajaessani koin tunteen, jota voisi hyvin kuvailla sanalla: pökertynyt. Olin pysähtyneenä punaisiin valoihin ja katseeni kiinnittyi roska-autoon tai oikeastaan sen vierellä huseeraavaan kirkkaankeltaiseen työhaalariin. Mieleeni pulpahti juuri lukemani artikkeli noin parikymppisen nuoren miehen haastattelusta, jossa hän oli päättänyt valmistua roskakuskiksi.
Hänen suora kommenttinsa toimittajan kysellessä syytä oli: hyvä palkka.

Olin jäänyt lukiessani miettimään tuota hyvää palkkaa, mitä se hänelle tarkoittaa ja mitä sen suuruus tarkoittaisi minulle. Minulla ei ole hajuakaan roskakuskin palkkauksesta, ei siis minkäänlaista.

Tuijottelin tuota tilannetta ajatuksissani, kun suuni loksahti auki. Tuo mies, joka siis kuljettaa meidän roskiamme ja pitää kaupunkimme siistinä, kumartui ottamaan kokonaisen pizzalaatikon kadulta, roska-auton vierestä, katsoi laatikkoon ja heitti sen takaisin maahan!

Siis heitti sen tyhjän laatikon siihen auton viereen maahan, vaikka ammottava roskakita oli hänesta metrin päässä! Hieraisin silmiäni kun kuski hyppäsi takaisin ohjaamoonsa ja huristeli tuolla valtavalla roskiksella pois.

Onneksi olin niin typertynyt tuosta kummallisesta tilanteesta, etten edes tajunnut lähteä jahtaamaan roskakuskia ympäri Helsinkiä. Mietin, että miten ihmeessä raavas mies toimi noin tökerösti ja vailla minkäänlaista järjenhiventä. Toinen vaihto-ehto voisi tietenkin olla että tuo roksakuskien palkkaus tökkii niin rajusti, että hän etsi tuosta pizzalaatikosta itselleen syömistä.

Minusta vaihto-ehto a) välinpitämättömyys taisi tässä tapauksessa kuitenkin osua oikeaan!

Turhaan menetetty

Järkyttynyt olo.

Törmäys kaupungilla vanhaan hyvään ystävään nuoruudestani. Oikeastaan kahteen. Hurrasimme ilosta ja hihkuimme jälleennäkemisen riemua.

Iloinen fiilis ei kestä kauaa, kun ymmärrän jo, että ne ikävät muistot ja kuulumiset vuosien varrelta kävivät selviksi. Taas.

Päihteiden käyttö, alkoholin ja koko coctaili huumeita vuosien ajan, jättää raa'an jäljen ihmiseen. Tai siihen, mitä ihmisestä siinä vaiheessa on jäljellä.

Se on ulkopuoliselle järkyttävää katsottavaa. Valheiden verkko, faktan ja fiktion kietoutuminen yhteen, ymmärrys normaalista on kaukana hävinneenä. Keskustelu rimpuilee raivosta itkuun sekunneissa, nyrkit pui, takauma jostain, muisto menneisyydestä sekoittuu yritykseen olla normaalina. Istua, keskustella ja jutella. Mahdotonta keskittyä.

Huuto, kiroilu, viha ja sylki syöksyy suusta ja muuttuu heti kohta kyyneleihin ja anteeksipyyntöihin. Asioista, joita ei voinut ymmärtää kun niitä ei edes ollut. Syytökset ihmisiin, niistä ensimmäisen piikin antajista auttajiin on täynnä raivoa ja samalla rakkautta. Mahdotonta pysyä ajatuksen perässä ja ymmärtää.

Toinen vanha ystävä yrittää hallita, rauhoitella ja lepytellä, kokemusta tilanteista on. Se ainoa enään, joka jaksaa yrittää ja kuunnella. Pitää seuraa, pyytää parantumaan ja jonka hermo kestää vielä, harvakseltaan, mutta vielä sentään yrittää. Muut ovat luovuttaneet jo vuosia sitten. Minäkin, huono omatunto liian ulkopuoliseksi jättäytymisestä painaa. Katseet ja sanat, menetetty ihminenkö? Kuivilla väittää, ei todellakaan. Ei sinnepäinkään. Katson auttajaa ja tunnen mieletöntä kiitollisuutta ja arvostusta. Huima ystävä.

Olo käy rankaksi, kyyneleet kirvelevät silmissä. Halaan ja rutistan, kyllä se siitä. Yritän tsempata. Olo on voimaton, vihainen ja niin surullinen. Ahdistaa. Se häivähdys ilosta ja samalla häpeästä, heijastuu niistä kauniista sinisistä silmistä. Maahan laskettu katse ja ujo silmäys suoraan silmiin, me kaverit silloin joskus. Siellä jossain se herkka ja hauska poika vielä on.

Nyt pinnalla on joku toinen, toisessa maailmassa elänyt. Pelkään että menetetty turhaan.

Hitaalla

Kuten olen todennutkin omassa profiilissani, olen ajoittain onneton. Tai ehkä onneton on väärä sana, mutta tyhjä. Väsynyt. Oloa on vaikea kuvailla mutta tuijottava on myös aika kuvaava adjektiivi olooni. Hitaalla, sanoisi ystävä.

Kamala väsy painaa yhtäkkiä päälle, eikä tosiaan pitäisi olla mistään juhlimisesta tai valvomisesta johtuvaa. Flunssasta, ehkäpä.

Tosin minun luonteeseeni kuuluu lapin mummolta varmaan osittain peritty geeni erakoitumisen pienestä enteestä. Tämä olotila saapuu siis ajoittain. Sulkeudun omaan itseeni niin, että meinaan joka kerta jäädä vähintään auton alle, saati heittää avaimet roskikseen, roskien sijaan.

Useita kertoja, olen ajellut autolla jonnekin aivan väärään paikkaan ajatuksissani. Poika kyydissä lätkämatsiin saattaa kysyä yhtäkkiä että "äiti, sä taidat olla vähän väsynyt?"

Ajatukset täyttävät pääni niin, että se jotenkin ylikuormittuu, luulen. Tällöin tekisi mieli nukkua osa asioista pois ja herätä sosiaalisena uuteen aamuun. Niin, tai oleskella muutaman viikon vaikkapa Intiassa puhumatta kenellekään muuta kuin tervehdykset, varsinkin aurigolle.

Tunnistan itsestäni tämän erakon olemassaolon heti, kun se alkaa minuun saapua. Vetäydyn, hiljennyn enkä jaksa olla sosiaalinen. Yritän pienentää elämäni kotiin, seinien sisälle - vetäen verhoja kiinni. Välillä tunnen kuinka katselen kaikkea jostain kauempaa, omaa elämääni sekä muiden. Ihmettelen muiden ihmisten yltiöpositiivisuutta, kunnes huomaan omaksi parhaakseni olla huomioimatta niitäkään. Kääriydyn miettimään, pohtimaan ja märehtimään oloani, kunnes taas havahdun ja herään.

Olen oppinut pitämään tuosta ajoittaisesta tilastani. Tunnen, että se kuuluu minuun ja pidän siitä. Olen oppinut, että sen kautta saan taas voimia innostua ja toimia. Tuo vetäytyminen ja hiljentyminen kestää muutaman päivän, sitten taas nousen kuin runojen Fenix lintu ja jaksan.

Mitä, joku kysyisi: no koko tätä maailmaa, tsunameita, itseäni, rakkaita lapsiani, läheisiäni, työtäni, kiirettäni ja ystäviäni.

Eläinten kanssa

Ratsastus on terapiaa.

Kyllä, luulen että tuon lauseen antaja on aivan oikeassa.

Eläinten kanssa puljaaminen yleensäkin antaa meille luonnosta vieraantuneille ihmisille varmasti paljon.

Meillä on poni ja koira ja me asumme kaupungissa. Keskustassa.

Me olemme siis juuri tuota kohderyhmää, joille eläimet lähinnä tuottavat allergiaa tai muuten hankaloittavat kiireisen city-ihmisen elämää.

Kumpaisenkin eläimen hankinnat ovat silti elämäni tähän astisia parhaimpia päätöksiä. Ne tuovat meidän elämäämme niin paljon lisämausteita (no tosiaan jo karvojen ja lannan muodossa) ja omaa maailmaa.
Pieni koirani, jonka elämän tärkeä luulo on olla suurikin koira, on aivan ihastuttava tuittupää ja oma luonteensa. Se on viisas, kuten koirat yleisesti ovat ja luulen aikuisten oikeasti, että se ymmärtää täysin ihmisiä tai no ainakin minua. Meidän tapoja. Riitoja ja nauruja. Itkuja ja iloja. Paukkupakkasilla tai sateella sitä ei juurikaan kiinnosta ulkoilla, kuten ei minuakaan.

Poni on myös rakas. Se hörähtää aina tervetulotoivotuksen kun astuu tallin ovesta sisään ja kertoo kuulumiset. Se on tyttäreni ystävä, kisakumppani ja hänen 99% hoidettavansa. Toivon ja anelen välillä hoitovuoroa, jotta saan itse ylpeydellä hoitaa ja hallita niin isoa eläintä. Omat ratsastukset on tällä hetkellä nyt ainakin ratsastettu ja nyt toimin ratsukon kuskina, sponsorina ja huoltajana. Touhu on mahtavaa ja oma maailmansa. Raakaa mutta toisaalta niin ajatukset vievää.

Ratsastus harrastuksena on siinä mielessä ikävää täällä pääkaupunkiseudulla, että sillä on nykyään omanlainen leimansa. Omanlainen leima perustuu kyllä totta puhuakseni oikeaan faktaan, sitä ei käy kieltäminen. Se on hirveän kallista. Oman hevosen tai ponin omistaminen imee sinulta (tai ainakin minulta) kaiken rahan, koska sen pitäminen täällä pääkaupunkiseudulla on järkyttävän hintaista.

Kisoissa on helppo ymmärtää ns. ulkopuolisten yskän lajin leimasta rikkaiden harrastuksena, ihan katsomalla lähtölistaa. Tavallinen suomalainen sukunimi ilman ulkomaalaisvivahdetta on vähemmistönä. Välillä on kuin lukisi taloussanomien osinkolistauksia, sieltä alkupäästä.

Siinä mielessä erilainen piirre kilpailutasolla lajissa on myös, että "välineiden" taso ja hinta voi vaihdella huimiakin määriä, lähinnä summia. Tuntemissani muissa lajeissa, ei esimerkiksi luistinten ero juurikaan vaikuta suoritukseesi, ainakaan näkyvästi.

Kiitos meidän sponsoreidemme tarkoittanen isovanhempia, pystyy tyttö ratsastamaan ja kilpailemaan, sinnikkäästi ja hienosti.

Ollaan päätetty että tehdään meidän omaa yhteistä juttua, kulmakarvojen kohoitteluista huolimatta :o)

Kevättäkö jo?

Ensinnäkin pitää todeta että pidän talvesta. Kyllä, hohtavista hangista ja romanttisista lumisista puista. Talven hiljaisuudesta ja jouluisista valoista.

Siis kaikesta siitä mikä liittyy ihaniin maisemiin, tunnelmallisiin hetkiin, kynttilöihin ja ensimmäisten pakkasten huuruihin.

Toiseksi totean että tuonhan pitäisi siis kestää kuukauden tai korkeintaan kaksi. Mutta nykyään tämä lumisotapainajainen kestää siis puolet vuodesta! Kuusi kuukautta jos joku ei ymmärtänyt!

Mihin hittoon se kasvihuoneilmiön aiheuttama ilmaston lämpeneminen yhtäkkiä hävisi? Siitähän jankutettiin vuosia, pelotellen tulvilla ja talvi vuodenajan hävimisellä.. no ei todellakaan hävinnyt - päinvastoin.

Nyt me värjötellään puolet vuodesta skrapaten, täristen, hermoja kiristellen. Kaikki on ihan sekaisin, ulkonaliikkuminen on oman hengen (kaatumisen tai hengitystieinfektion) varjolla mahdollista. Kerrospukeutuminen on pop, enkä todellakaan tarkoita muodikasta kevyiden toppien ja kukkais- paituleiden yhdistelmiä vaan ihan todellista kerrospukeutumista alkaen villakalsareista lopullisiin toppahousuihin.

Rahaa menee kuin roskaa, kun pitää koko perheelle ostaa järjettömät määrät oikeanlaisia tumppuja ja mitä hienoimmista villoista kehitettyjä toisia ihoja.
Pakkasta on välillä niin että naamaan sattuu ja autojen ikkunat niin jäässä että muoviset skrapat katkeilevat. Onko se nyt sitten ihmisten elämää?

Siellä etelän mailla ne samaan aikaan siemailee drinksuja, syötävän suklaan ruskeina, hymyillen ja keikistellen pikkutopeissaan, mikrosortseista puhumattakaan. Ne ovat iloisia, kauniita ja niiden ihot hehkuvat hyvinvoivina.
Täällä me vitivalkoiset, ihosuomuiset pohjoolan kansalaiset sitten suomalaisen sisun voimalla ryynätään pipot vinossa, muristen ja katsekontaktia vältellen mahdollisimman pian sisätiloihin sulamaan.

Luntakin on jatkuvasti enemmän kuin laki sallii ja tuntuu että sitä tulee aina ja heti kun hiukankin ajattelee kevättä ja niitä pikku ballerinoja. (jos joku edes muistaa mitä ne ovatkaan)

Sitten kun meillä on loma, koko kansa siirtyy hiihtokeskuksiin tärisemään. Ketään ei pysty tunnistamaan koko kasvojen peittona olevien kommandopipojen johdosta ja lapset itkee kun jäsenet niin jäässä. "Kyllä nyt hiihdetään kun hiihtolomalla jumankauta ollaan," isät keulii. Lääkäreillä on kiire hoitaa flunssaisen kansan määrää saati paleltumisvammoja.

Aamuinen uutinen vaihtaa vain ykkösuutisen paikkaa seuraavista: Junaliikenne takkuilee, Kolarisuma pääteillä, Suomalaisten alkoholin käyttö lisääntynyt.
Jep jep, miksiköhän? Joku vielä ihmettelee.

Kuten hyvä ystäväni tokaisi: No nyt on tullut väijyttyä taas pari kuukautta, pitäisiköhän kohta taas alkaa kuoriutua elämään ihmisten ilmoille!

Joten toivotaan nyt, että kaikki rukoukset ovat menneet oikealle omistajlle ja tuo lumimäärä sekä miinusasteen rupeaisivat pikkuhiljaa loppumaan.

Asfalttia ja aurinkoa kansalle!

Naamakirja

Sosiaalinen media. Sosiaalinen ystävyys. Internet ystävyys. Facebook ystävyys. Tekstari ystävyys.

Yhtäkkiä tuli mieleen kummallinen ajatus.

Facebook ym. tämän tyyppiset yhteisöt ovat hiljentäneet maailmaa. Ajatelkaa, aivan varmasti. Ihmiset kirjoittelevat, kommentoivat, nauravat hymiöillä, rakastavat sydämillä nyt ruudulla. Apua, siis kukaan ei juorua enään puhelimessa? Kaikki istuvat ihan hiljaa koneiden äärellä ja juttelevat henkeviä tai pintapuolisesta small talkkia kirjoittamalla - siis kirjaimilla ja merkeillä!

Huomaan järkytyksekseni itsestäni välillä asian. On helpompaa lähettää tekstari tai moikata naamakirjassa, kuin näppäillä numeroa ja höpötellä ääneen. On ehkä kiire tai paljon tekemistä, eikä tiedä kauan "joutuisi" höpöttämään tai kuuntelemaan. Tekstarilla voi kai hallita kanssakäymistä enemmän. Kirjoittaa ja vastaanottaa. Olla kirjoittamatta tai vastaanottamatta. Kommentoida lauseella ja lopettaa hymynaamaan.

Ihan hirveätä. Itsekästä ja pinnallista.

Toisaalta taas, netti antaa paljon etumatkaa pitää yhteytää moniin ihmisiin. Useisiin tuttuihin, joiden kanssa ei ikinä soittele ja näkeekin harvoin. Se on tietenkin kivaa, koska aika on rajallista ja näin voi tutustua ja vaihdella kuulumisia paljon helpommin ja nopeammin. Olla yhteydessä laajempaan verkkoon.

Siinä ei ole mitään väärää, päinvastoin. Sosiaalisena ihmisenä minusta on kiva seurata tai saada viestiä toisten kuulumisista tai ajatuksista. Avoimena ihmisenä, jaan monia asioita omien kavereideni ja ystävieni kanssa :o) Ei pidä suhtautua ajan trendeihin ylimielisesti tai liian totisesti.

Silti sosiaalisena ihmisenä, minusta on myös erinomaista kutsua ihmisiä syömään, jutella puhelimessa, kuulla ääntä, nähdä nauru ja parasta on järjestää juhlia.

Kokea ilot, hymyt, jutut, itkut ja kilistelyt ihan naamatusten!

Kevät kauden avajaisia siis pian järkkäämään.

Ystävän Päivä

Ystävä.

Tänään on ystävänpäivä. Muistin kerrankin asian jo viime viikolla. Kirjoitin lapsille omat kannustus- ja rakkauskirjeet ja postitin ne suklaan kera. Olin tyytyväinen ja hymyilin koko päivän iloissani.

Posti kantoi ne kotiin jo perjantaina. Joku oli nostanut ne lipaston päälle avaamattomina.
Annoin kuitenkin avata kirjeet jo etuajassa. Lapsia nauratti ja kiinnosti mitä kellekin oli kirjoitettu. Hymyilivät ja olivat iloisia.

Tänään sain ensimmäisen viestin ennen aamukahdeksaa. Pieneltä pojalta. "Hyvää Ystävänpäivää äiti. Pusuja!"

Taas hymyilen.

Löysin netistä paljon hyviä runoja ja totemuksia ystävyydestä, tässä muutama:

Hyvä ystävä on murheita estävä,
kyynelpesun kestävä.
Tekee iloistani tuplat,
lisää viineihini kuplat.
Olkoon ystävä lähellä tai poissa,
aina asuu hän sydämeni sopukoissa.

------
Hyvä ystävä on kuin helmi.
Aivan kuin helmeä etsiessä joutuu
avaamaan monia tyhjiä simpukoita,
joutuu tutustumaan ensin moniin ihmisiin
löytääkseen sen Oikean Hyvän Ystävän.

------
Vieras voi olla ystävä, jota et vielä tunne.
------
Parhaiten ystävyyden saavuttaa osoittamalla ystävyyttä.
------

Ystävyyttä ei voi ostaa, mutta sitä voi rakentaa omalla ajalla. Ystävyyttä on pientä ja suurta ja siitähän riittää jutun juurta!

-------

Mä tiedän et sä kyllä selviät tästä,
mut jos sulle apuu on ystävästä.
Älä silloin epäröi soittaa mulle,
tulen läpi tulen, jään,avuksi sulle.
------

Piirsin kuvan. Siihen silmät, jotka nauravat
ja suun joka hymyilee.
Piirsin korvat, jotka jaksavat kuunnella
ja sydämen, joka välittää.
Piirsin ihmisen, joka on minulle tärkeä.
Piirsin sinut.
------

Ystävyys on akku,
elämän arjessa.
------

Kiitollisena ajattelin kaikki ystäviä, isompia ja pienempiä. Lähempänä tai kauempana. Minä pidän teistä kaikista, toivottavasti tekin pidätte minusta.

Aurinkoa ja kylmää

Aurinkoa! Pakkasta -19,5 astetta...

Ei jaksaisi enään, on pakko sanoa että ihan totta, eikö tämä talvi voisi jo loppua? Onhan lumi ihanaa ja kaunista ja kaikkea, mutta jotain rajaa. Tänä vuonna talvi kestää puolet vuodesta. Kuusi kuukautta, mitä?

Kuusi kuukauttaa jää sitten niihin kolmeen muuhun vuodenaikaan. Minusta se on liian vähän. Kesääkin pitäisi olla vähintään täydet kolme kuukautta, mieluummin neljä.

Mutta näiden kerrostalon kokoisten lumivuorten sulaminenkin kestää kolme kuukautta?! Ja sitäpaitsi mihin se kaikki vesi ja loska menee, muualle kuin imeytyy mun kenkiin ja sukkiin?

Haaveilen tennareista ja huppareista, paituleista ohuella villatakilla. Ballerinoista ilman sukkia. Tallihommista t-paidassa. Lilyn ulkoittamisesta auringon paisteessa. Valosta ja aamuisista auringon nousuista. Lämpimän ilman tuoksusta ja pehmeydestä.

Nyt pitää vielä jaksaa näitä skrapaamisia, paleluita ja toppaamisia muutaman kuukauden. Flunssa kautta myös. Pipo tiukasti päähän ja lämpimät kamat päälle. Toppahousut on mun nykyinen tavaramerkkini.

Huuruista helmikuuta!